Se nyt on sellainen hiihtäjä. Hiihto ei ole muodikkain laji nuorelle ihmiselle harrastukseksi tai Sami Jauhojärven ja Tero Similän tapauksessa työksi. Hiihdon arvosana imagotutkimuksissa jää kauas alppihiihdosta, salibandystä tai jääkiekosta. Uuden vuosituhannen dopingtapaukset ovat riepotelleet välillisesti jokaista hiihtäjää.
Miksi ihmeessä 23-vuotias Jauhojärvi ja lauantaina 25 vuotta täyttävä Tero Similä ovat valinneet kaikista maailman lajeista juuri hiihdon?
Miksi he valitsivat äärimmäisen raskaan kestävyysurheilulajin jonkin helpomman vaihtoehdon sijaan?
1. osuus:
lajivalinta?
Ympäristötekijät ovat vaikuttaneet molempien hiihtäjien lajivalintaan.
"Isäni hiihti kilpaa. Kasvoin rajavartioston alueella, jossa pyöri paljon hiihtäjiä. Aloin hiihtää tosissaan kilpaa noin 10-12-vuotiaana", Jauhojärvi sanoo.
Myös luonne ohjasi miehiä enemmän yksilö- kuin joukkueurheilun suuntaan.
"Vaikka harrastin joukkuelajeja, olen luonteeltani yksilöurheilija. Haluan vastata omista tekemistäni. En voi syyttää epäonnistumisesta ketään muuta, mutta toisaalta menestyksen hetkellä se kohdistuu lähes yksinään minuun. Toki tämä on isolta osaltaan tiimityötä", Similä viittaa huoltoon, valmennukseen ja taustatyöhön.
Jauhojärvi kuvailee itseään haasteita kaipaavaksi ja itsepäiseksi.
"Hiihdossa ei voi paeta kaverin selän taakse: 'hiihdäpä sinä seuraava lenkki, kun minä huilaan'."
2. osuus:
hiihdon imago?
Similä on asunut koko ikänsä Ylivieskassa ja edustanut Kuulaa. Jauhojärvi on Ylitorniolta, edustaa Alatornion Pirkkoja ja asuu nykyisin Rovaniemellä. Molemmat ovat kasvaneet otollisella alueella hiihtoa ajatellen.
"Kun murrosikä oli herkimmillään, niin kai sitä jotain naamailuja sai kuulla hiihdosta. Varmaan alueesta johtuen aika vähän kuitenkin. Varmasti Helsingissä olisi ollut paljon vaikeampaa kuin Ylivieskassa", Similä näkee.
Hiihtäjillä on sama ongelma kuin monessa muussakin ammatissa: ihmiset eivät tiedä työn todellista laatua.
"Jotkut kysyvät minulta, mitä teen kesäisin. Aika monet taitavat luulla, että tuomme vain sukset lähtöviivalle ja alamme hiihtää", Jauhojärvi naureskelee.
3. osuus:
aikakysymys?
Similä vertaa hiihtämistä maatalouteen: molemmissa on kiinni 24 tuntia vuorokaudessa. Harjoittelu on yksitoikkoista, rankkaa ja aikaa vievää.
"Kai sitä on saanut jonkinlaisen tylsän kaverin maineen, kun ei oikein lähde mihinkään muiden mukaan. En silti koe jääneeni mistään paitsi", Similä sanoo.
Hiihtäjälle myös lepo on tärkeä osa harjoittelua.
"Kaipaan koko ajan tekemistä ja tässä lajissa sitä on. Kun harjoittelee kaksi kertaa päivässä, niin keskipäivä pitää pyhittää levolle. Monesti nukun aika sikeästikin, jopa parikin tuntia", Jauhojärvi kertoo.
Päiväunien jälkeen tyyny saattaa olla kuolassa ja kuula sekaisin, mutta sohvalta on noustava.
"On lähdettävä uudestaan töihin", Jauhojärvi muotoilee.
4. osuus:
paras tunne?
Joidenkin hiihtäjien mielestä parempaa tunnetta kuin maaliviivan ylittäminen ei voi saavuttaa.
"Silloin tällöin se ei todellakaan ole paras tunne", miehet nauravat.
Kaksikolla hyvänolontunne liittyy enemmän itse hiihtoon suorituksena.
"Se on mahtava tunne, kun hiihto kulkee ja siinä on vauhtia. Silloin jopa paha olo tuntuu hyvältä", Similä toteaa.
Hiihdossa on nykyisin siirrytty väliaikalähdöistä yhä enemmän yhteislähtöihin. Kilpailemisen luonne on muuttunut totaalisesti.
"Parasta on, kun nousee tiukan mäen päälle ja pystyy vielä iskemään. Tykkään hiihtää mies miestä vastaan", Jauhojärvi mainitsee.
"Onhan kropassa aika paljon endorfiinia, kun ohittaa toisen hiihtäjän ja huomaa jättävänsä hänet taakse", Similä lisää.
Nämä nyt ovat tällaisia hiihtäjiä.