Neljännes Teemu Kattilakosken tukijoista väänsi rahahanat kiinni, kun hiihtäjä tippui maajoukkueesta. Viimeisimpänä joukosta vetäytyi Alavieskan kunta, joka on tukenut omaa poikaansa kymmenen vuotta. Tilalle on tullut vain yksi uusi sponsori.
"Siinäkin mielessä tulosta on tultava", Kattilakoski sanoo.
Hiihtäjä hoitaa sponsoriasiansa itse. Sarka on työläs, sillä maastohiihto ei ole Suomessa yritysten lemmikki, naisten viimetalvisesta loistosta huolimatta.
"En viitsi ruikuttaa, koska olen kuitenkin pystynyt tekemään tätä työkseni. Hirvittää vain nuorten hiihtäjien puolesta, tulevaisuudenkuva ei ole kovin inspiroiva. Suomi on kohta hiihdon kehitysmaa verrattuna Saksaan, Ranskaan ja Italiaan", hän sanoo.
Kattilakosken mielestä kyse on osaltaan Suomen hiihdon synkästä menneisyydestä, yhä vieläkin. Toisaalta huonommin alkoi mennä jo 1990-luvun lopussa. Jäälin miehen mielestä hiihtäjät tarvitsisivat taustalleen markkinoinnin ammattilaisia, managereita ja agentteja. Nyt taustalta löytyy "pääsääntöisesti kylähulluja".
"Kyse ei ole edes pelkästään ajankäytöstä. Se on suhdetoimintaa, jossa täytyy löytää oikeat kontaktit."
Yrityksetkin ovat oppineet vaatimaan rahoilleen vastinetta. Kun ennen riitti lätkä pipossa, firma haluaa nyt nähdä urheilijansa esimerkiksi messuosastollaan tai patsastelemassa asiakastilaisuudessa. Ja mieluiten silloin, kun hiihto kiinnostaa, eli keskellä talvea, jolloin hiihtäjän taas pitäisi olla hiihtämässä.
"Veikkaan, että Kuitusen Virpillä on niitä kuitenkin aika paljon enemmän kuin meikäläisellä", Kattilakoski virnistää.