Kirjoittaja on espoolainen tietokirjailija.
Valtiollista historiaa on tuskin kerrattu koskaan ennen Suomessa niin kiintoisasti ja perin pohjin kuin tänä ja viime vuonna. Eri puolilla maata on järjestetty satoja Suomen sodan juhlatapahtumia, seminaareja, esitelmiä, näytelmiä ja näyttelyjä. Niissä on käyty läpi 200 vuoden takaista historiaa ja pohdittu sodan seurauksia Suomen kansallisen identiteetin kehittymiselle.
Lehdet ovat "skuupanneet" uudelleen 200 vuotta vanhoja uutisia perusteellisemmin kuin muutamat silloiset läpyskät. Historian kulkuun on voinut siten perehtyä myös osallistumatta merkkivuoden 1809 tilaisuuksiin. Valtioneuvoston pitäisi olla tyytyväinen: suomalaiset ovat vastanneet huutoon ja innostuneet järjestämään hienoja oman alueensa historian kertauskursseja.
Merkkivuosi huipentui viime viikonvaihteessa. Haminassa juhlistettiin Venäjän ja Ruotsin 17.9.1809 solmimaa rauhansopimusta, jonka perusteella Ruotsi luovutti itäiset lääninsä eli Suomen keisarikunnalle.
Muoniossa päätettiin puolestaan juhlavuosi Pohjois-Suomen osalta hienossa Rajaton raja -tapahtumassa. Siellä arvioitiin myös sodan seurauksia Tornionlaakson ihmisille, elinkeinoille ja kirkolliselle elämälle muun muassa professori Jouko Vahtolan, kouluneuvos Yrjö Alamäen ja tohtori Martti Vuollon mainioiden esitelmien perusteella.
Jokilaaksojen ihmisten kohtalo muodostaa oman erityisen lukunsa sodan historiassa. Ero Ruotsista ei aiheuttanut missään muualla Suomessa niin dramaattisia seurauksia kuin uudella pohjoisella länsirajalla. Rajaviiva vedettiin Tornion- ja Muonionjokia pitkin keskelle perinteistä suomalaisseutua. Ruotsin puolelle jäi noin 40 000 suomalaistaustaista ihmistä.
Jaon dramatiikasta saa hyvän käsityksen ajamalla Ruotsin puolella autolla pitkin jokivartta Haaparannalta Muonion korkeudelle. Noin 90 prosenttia kaikista tien varrella sijaitsevista paikannimistä on yhä, 200 vuotta eron jälkeen, puhtaita suomalaisia nimiä ilman ruotsinkielisiä vastineita.
Jokilaakso on säilyttänyt omat erityispiirteensä, ja alueen ihmiset ovat viitanneet kintaalla valtiollisten johtajien piirtämille rajoille. Rajan yli on pidetty muitakin kuin salakuljetusyhteyksiä. Schengenin sopimuksen aikana rajan ylitys sujuu yhtä helposti kuin ajo Tuiran silloilla Oulussa.
Sodan kulku etelästä kohti pohjoista sekä Venäjän joukkojen tunkeutuminen Tornion kautta syvälle Ruotsin puolelle on antanut eri paikkakunnille mahdollisuuden osallistua merkkivuoden viettoon. Omia tilaisuuksia on järjestetty muun muassa Pulkkilassa, Raahessa, Kalajoella, Revonlahdella ja Siikajoella, Ylitorniolla, Torniossa ja Oulussa monta kertaa. Haaparantakin on ollut pari kertaa tapahtumapaikkana, ja lokakuussa ketjuun liittyy Petroskoi.
Oulun hiippakunnan piispan Samuel Salmen ideoima juhlatapahtuma toi 2 400 asukkaan Muonioon arvovaltaisia vieraita Ruotsista ja eri puolilta Pohjois-Suomea. Kunnanjohtaja Aulikki Heinonen totesikin tyytyväisenä, että Muoniossa on tuskin koskaan ennen ollut vastaavaa juhlaa.
Oulun monet merkkivuoden tapahtumat huipensi viikko sitten Oulun yliopistolla järjestetty De Urbe Ulea -seminaari, jonka ensimmäinen päivä oli omistettu historialle ja toinen päivä Suomen asemalle tämän päivän Euroopassa. Seminaarin taso nousi korkeaksi, ja toisen päivän esitelmöitsijät intoutuivat esittämään harvinaisen suorasukaisia käsityksiä Suomen, Venäjän ja EU:n suhteista.
Suomi sai rauhanteon jälkeen oman keskushallinnon 2.10.1809, jolloin syntyi autonominen Suomi. Merkkivuoden tilaisuuksissa on toistettu keisari Aleksanteri I:n kuuluisia sanoja, että Suomi on liitetty kansakuntien joukkoon.
Vallitsevan historiantulkinnan mukaan suuriruhtinaskunnan aika koitui onneksi Suomelle, koska suomalaiset saivat keisarilta omat valtiolliset instituutiot ja heille kehittyi Venäjän alaisuudessa selkeä kansallinen identiteetti, jonka turvin maa uskalsi itsenäistyä Venäjän vallankumouksen aiheuttamassa kaaoksessa joulukuussa 1917.
Autonomian ajan autuuden korostajien tulkintaan sisältyy ajatus, että Suomi olisi kehittynyt osana Ruotsia huonommin. Professori Matti Klinge perusteli esimerkiksi tätä Oulussa viittaamalla sotien uuvuttaman Ruotsin köyhyyteen ja siihen, että autonomia lopetti Suomen ja Venäjän väliset sodat.
Toista vaihtoehtoa ei ole kuitenkaan koettu, joten käsitys epäedullisemmasta kehityksestä osana Ruotsia perustuu vain teoreettiseen oletukseen. Ruotsi koki vahvan taloudellisen ja yhteiskunnallisen nousun 1800-luvulla. Sen takia ehdoton väite Venäjän paremmuudesta Suomen kannalta on rohkea - yhtä rohkea kuin arvio siitä, että Aleksanteri tarkoitti juuri sitä, mitä hän lausui Porvoon valtiopäivillä Suomen asemasta.
Keisarin lausunto oli tarkoituksenmukainen retorinen toteamus oloissa, joissa Venäjän piti rauhoittaa valtaamansa uusi maa voidakseen keskittyä suurpoliittisten ongelmiensa hoitoon. Aleksanterin sanat tuovat mieleen sen, että Leninkin tunnusti Suomelle itsenäisyyden, mutta kyseessä oli hänestä vain väliaikaisratkaisu. Lenin aikoi liittää Suomen takaisin Venäjän yhteyteen heti tilaisuuden tullen.
Venäjä valloitti Suomen tehdäkseen siitä puskurin Ruotsia vastaan. Aleksanteri tuskin tarkoitti sanoillaan muuta kuin sitä, että hän halusi liittää suomalaiset Venäjän kansojen joukkoon. Hänen seuraajansa aloittivat myöhemmin järjestelmälliset venäläistämistoimet, kun suomalaiset vetivät Venäjän mielestä liian itsenäistä linjaa.