Noin neljän tunnin lentomatkan ja noin 400 kilometrin päässä Helsingistä sijaitsee Saharan portti, Douz. Etelä-Tunisia on suuren Saharan pohjoisreunalla ja naapurivaltioina on kaakossa Libya ja lännessä Algeria. Douzista eli Saharan portiksi nimetystä kaupungista on Algerian rajalle vain 60 kilometriä. <å>
Elämyksiä hakevalle turistille Sahara tarjoaa parastaan. Nopeimmillaan tuntuman saa puolentunnin kamelisafarilla, mutta jos haluaa viedä kokemuksensa vielä pidemmälle, on tarjolla telttamajoitusta Saharan taivaalla alla.
Tunisia sinällään on turvallinen vaihtoehto, sillä arabikulttuuristaan ja islaminuskostaan huolimatta maa on länsimainen ja huolehtii tehokkaasti turismin hyvinvoinnista.
Kamelilla tai mönkijällä
Noin 24 kilometrin päässä Douzista, Zaafranen alueella, sijaitsee Méharin leirialue. Jos sinne mielii vaivatta ja kätevästi, on paras tapa vuokrata nelivetomaasturi Douzista ja pyytää paikallista berberikuskia oppaaksi. Eksymisen vaara vaanii koko ajan, sillä tuuli pyyhkii renkaanjäljet nopeasti pois.
Hauskinta on kuitenkin hypätä mönkijän selkään ja kiemurrella pitkin dyynin harjaa kohti leiriä. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole. Myös tämän letkan etunenään tarvitaan paikallinen opas, sillä yllättävän nopeasti aallokkoiset hiekkanotkelmat alkavat muistuttaa toisiaan. Lisäksi kannattaa ottaa huomioon, että edes jonkinlainen mopoajokokemus on tarpeen.
Mönkijöiden käyttö Tunisian turismissa on suhteellisen nuori ilmiö. Douzin paikallinen mönkijäyrittäjä kertoi hankkineensa ensimmäiset ajopelit vasta viisi vuotta sitten.
Mönkijän selässä tulee ensimmäisen kerran mieleen kotoinen Lappi. Moottorikelkat ovat tuttuja juttuja ja ne ovat saaneet mönkijät rinnalleen jo aika päivää sitten. Kieltämättä niiden leveät renkaat selviävät vaivatta niin lumesta, metsiköstä kuin puuterinohuesta hiekastakin.
Huikaisevaa hiljaisuutta
Ekomatkailijan sydäntä modernit mönkijät ja tupruava pakokaasu voivat kivistää. Helpostusta löytyy reilun tunnin mutkittelun jälkeen: dyynien keskellä odottaa yllättäen joukko kameleita, jotka matkanjärjestäjä on sinne salaa järjestänyt. Alkuperäistä eksotiikkaa ei ole siis unohdettu; menopeli vaihtuu aavikon arvokkaaseen laivaan.
Tavallisesti Sahara-safaria matkataan kahdeksan kamelin ja kaksi berberioppaan voimin. Molemmat ovat neljän kamelin ryppäissä, yksi on johtajauros ja kolme muuta on kiinnitettynä johtajaan. Kamelin ohjaileminen on herkkää, sillä eläimen nenäsieraimeen on kiinnitetty rengas, josta vetämällä eläin tottelee. Keinuminen selässä on sinänsä rentouttavaa ja mukavaa, mutta istuinrenkaasta on syytä pitää kiinni, sillä aavikon muoto vaihtelee nopeasti. Alaspäin vievät hiekkanotkelmat tulevat yllättäen ja jyrkästi.
Saharassa aurinko laskee nopeasti ja yöt ovat kylmiä. Talvella lämpötila painuu reilusti alle nollan. Jos siihen päälle saadaan vielä silmiä kirvelevä hiekkamyrksy, käy jo mielessä, onko kyseessä viimeinen matka.
Tämä on toinen kerta, jolloin Sahara muistuttaa Lappia. Korvia hivelevä hiljaisuus, ympärilla suuri avaruus ja autius. Edessä siintää vain taivaanrannan kulmpuileva muoto, jonka ulkopuolella ei uskosi olevan mitään. Viiltävä tuulikin muistuttaa tuntureiden viimaa.
Keidas erämaassa
Kaupunki-ihmiselle on suuri mysteeri, miten berberit elävät aavikolla ja kulkevat eksymättä. He eivät edes ymmärrä kysymystä miten eksymisen voi välttää. Jopa auringonlaskun jälkeen, täydellisessä pimeydessä, he jatkavat kulkuaan rauhallisesti ja vetävät karavaania perässään
Kuin yllättäen, keskellä ei mitään, näkyy valopilkku. Se ei suurene nopeasti, sillä hiekkainen tuuli estää näkyvyyden ihan viime metreille asti. Mutta seurue on viimein perillä Méharin leirintäalueella.
Seurueen vastaanottaa leirin henkilökunta eli berberimiehet, joita on yhteensä kolme. Yksi heistä vie jokaisen omaan telttaansa, joiden taso on jotain ihan muuta, mihin satunnainen telttayöpyjä Suomessa on tottunut. Tilavassa kangasteltassa on tilaa kahdelle ja vuoteet on sijattu pienten korokkeiden päälle. Viilenevän yön suojaksi on varattu runsaasti raskaita vilttejä.
Ennen kuin kukaan ehtii vetäytyä yöpuulle, on leirin ravintolaan varattu illallinen. Sähkö ei aavikolla ole ongelma, siitä pitävät huolen tasaisesti puskuttavat generaattorit. Vaikka matkalaisten jäseniä särkee ja aavikon rasitukset houkuttelisivat jo telttaan, avautuu illallisen jälkeen vielä aavikkobaari. Täydenpalvelun berberit ryhtyvät tanssimaan ja vetävät arabialaisten sävelten rytmiin myös vieraat. Tarjolla on länsimaisittainkin laaja valikoima rentoutumiseen tarkoitettuja aineita hanaoluesta vesipiippuun. Todellinen keidas siis erämaassa.
Saharan yössä
Illallisen ja berberibaarin jälkeen on edessä matkan jännittävin vaihe: yö Saharan taivaan alla. Jokainen kömpii telttaansa, eikä kylmä suihku houkuttele ketään, vaikka jokaikinen ihohuokonen, korvat, silmät ja hampaiden välit ovat täynnä puuterimaista hiekkaa.
Yö hiljenee eikä naapuriteltoista kuulu pihahdustakaan, vaikka teltat ovat vierivieressä. Tuuli yltyy ja suhina kuulostaa hieman pelottavalta, mutta toisaalta rauhoittavalta. Paksujen vilttien alla on lämmintä, vain pää uhkaa jäätyä. Myrskytuuli piipahtaa sisään teltan ovesta ja kasvot peittyvät tasaisen hiekkakerroksen alle.
Yö kuluu hiljalleen ja lopulta aamun säteet hiipivät kuin varkain leirin ylle. Heinäsirkatkin ovat löytäneet tiensä keitaalle ja aloittavat sirinänsä. Saharan auringonnousu on vailla vertaa. Hieman ennen seitsemää leirin väki heräilee kukin teltassaan. "Tämä ei ollut kyllä yhtään mun juttuni", kuuluu jupinaa naapuriteltasta.
Myöhemmin selviää, että jokaisen kokemus Saharan yöstä oli unohtumaton -- ja uneton.