Joskus on käynyt niin, ettei helmikuu ole vielä kääntynyt maaliskuuksi, kun Iita Pirttikoski ja Minna Kinnula ovat ajaneet toiveikkaana Ponkilan beach volley -kenttien ohi.
Jos siellä sattuisi edes hieman hiekkaa pilkistämään lumen alta.
Hiekka. Se on näiden naisten rakkain maa-aines. Pohjois-Suomen oloissa se tarkoittaa noin viiden kuukauden jalkoja kutittavaa jaksoa vuodessa.
Silloin Pirttikosken, 24, ja Kinnulan, 26, löytää parina Ponkilan pehmeiltä hiekoilta ilta toisensa jälkeen.
Lämmin hiekka. Ihana, ihana hiekka.
"Hiekka on kuin toinen koti - jos ei ensimmäinen", Pirttikoski arvioi.
Ja kun puhutaan siitä ihan oikeasta kodista, jossa on seinät ympärillä ja katto pään päällä, ei sielläkään pääse hiekasta eroon.
"Sen näkee kotona, kun tulee kentältä. Kaikki paikat ovat aivan hiekassa", Kinnula naureskelee.
Kenttiä on monenlaisia, mutta mitäpä sitä Muhoksen mimmit muuta kehuisivat kuin omaa kotikenttäänsä.
"Tässä hiekka on tosi pehmeä ja hienojakoinen. Jossain toisella kentällä saattaa tulla naarmuja jalkoihin, kun syöksyy."
Tämän jutun päähenkilöt kommunikoivat kuin Aku Ankan veljenpojat. Kun toinen aloittaa, toinen jatkaa sujuvasti. Joskus puhutaan iloisesti päällekkäin.
Lue lisää Pirttikoskesta ja Kinnulasra perjantain Kalevasta!!