Poroerottelu on pohjoisessa alkanut.
Uuden heiton saavat ne, jotka eivät tunnista kuvaa lehdessä. Ne, jotka muistavat naamataulun ja yhdistävät siihen intiimejä tapahtumasarjoja, joutuvat suoraan Lapin keskussairaalaan kulkematta lähtöruudun kautta.
Moni haaveilee saavansa joskus kuvansa lehteen. Vielä useampi toivoo pystyvänsä valitsemaan yhteyden, jossa kuva esitetään.
Aki Hakkarainen ei saanut valita. Kiltinnäköisestä nuoresta miehestä tuli pelkoa herättävä hahmo. Varoittava esimerkki. Hölmö häntäheikki. Hiv-mies: herra ilman vastuuntuntoa.
Miehet ovat saalistajia, itsetuntonsa pönkittäjiä ja himojensa orjia. Näin Nykysuomen sanakirja voisi miessukupuolta kuvailla.
Tilaisuus tekee varkaan, ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja vaihtelu virkistää. Erehtyminen - yksi lipsahdus - on inhimillistä, mutta tietoinen ja jatkuva toilailu munatonta.
Täytyy olla vailla toista aivonpuolikasta, että jättää hoidattamatta tappavan sairautensa ja "unohtaa" kertoa siitä vaimolleen sekä levittää virusta kahdeksan vuoden ajan siellä sun täällä, yllä ja päällä.
Tekee lapsia.
Poliisi pitää toimintaa vain välinpitämättömän ihmisen aikaansaannoksena. Välinpitämättömyys lienee siis synonyymi idiotismille.
Hiv-vyyhti on alkanut purkautua. Se on hyvä asia.
Nekin, joita tämä asia ei suoranaisesti eikä edes epäsuorasti kosketa, ovat hakeutuneet testilamppujen puhdistavaan valoon.
Kansallinen huoli heräsi. Porukka katsoi peiliin. Outo, kaukainen ja kummallinen tauti muuttui konkreettiseksi uhaksi. Normaali perheenisä on yksi "heistä". Suomi heräsi hiv-aikakauteen.
Se ei ole hyvä asia, että vyyhti ei koskaan purkaudu loppuun asti. Punaisesta langasta on pitkä matka punaiseksi matoksi.
Kuka on ollut kenenkin kanssa? Kuka on pukeutunut kumiseen sadetakkiin ja kuka ei?
Hämyisiä baareja, väsynyttä kanssakäymistä, taksimatka tuntemattomaan, pikaputtaus pimeässä. Kiitos ja hei. Vaimo odottaa, aviomies odottaa - vain aamu ei odota.
Pohjoisessa on piru irti. Pääpiru on kuitenkin kiinni.
Hiv. Kolmen kirjaimen yhdistelmä, jota selkäpiitä karmivampaa kolmen kirjaimen yhdistelmää ei suomen kielessä ole.
Lääketiede on kehittynyt. Hoitomuodot ovat kehittyneet. Hiv ei enää merkitse välttämättä aidsia, eikä varmaa kuolemaa. Niin meille vakuutetaan.
Hiv liihottaa silti kansan keskuudessa kuoleman enkelinä. Veressä virtaavana viikatemiehenä.
Hiv tuo mieleen kuvat afrikkalaisista suurisilmäisistä, pömppömahaisista lapsista, jotka rimpuilevat oudon ja kiduttavan taudin kurimuksessa.
Se nostattaa muistikuvat homopareista, joiden eloonjäänyt osapuoli vie kukkia rakkaimpansa haudalle. Joket ja Timpat.
Se tuo mieleen huumehuuruiset ja ränsistyneet slummit, joissa lapsi huutaa tuskaansa lattialla, kun äiti kiskoo vyötä tiukemmalle käsivarteensa.
Hivin tartuntariskin väitetään olevan yhdynnässä 0,1 prosenttia. Se kuulostaa vähältä, lähes olemattomalta.
Todennäköistä tai ei, hengenvaarallista tai ei - joka tapauksessa pirun pelottava mörkö tuo Heikki Ilmari Virtanen.
Koko maailman hiv-tartunnan saaneista noin 90 prosenttia ei tiedä omasta tartunnastaan. Se vasta pelottavaa onkin.
