Sodalla on pitkät ja pysyvät varjot. Sen tietävät oululaiset Elsa Lappalainen ja Eila Rytkölä, joiden aviomiehet kaatuivat yhtä aikaa lokakuun kuudes päivä Raumojoen taistelussa Torniossa. Torstaina paljastettu taistelun muistomerkki palautti sodan muistot ja toi kyyneleet silmiin.
"Aivan mahtava tilaisuus", Elsa Lappalainen huomauttaa aamulla pidetyn tilaisuuden jälkeen. "Se oli niin järkyttävä hetki, että kaikki palautui mieleen vielä vaikeampana", Eila Rytkölä tunnustaa. Molemmat viettivät hiljaisen hetken arkkitehti Matti Heikkisen suunnittelemalla muistomerkillä.
Muistomerkki on pystytetty harjanteelle, jonka juureen saksalaisten raju hyökkäys saatiin pysäytettyä. Aivan monumentin tuntumassa on paikka, johon saksalaisten kranaatti iski surmaten Elsa Lappalaisen miehen majuri Pentti Valkosen ja Eila Rytkölän miehen luutnantti Aake Ahon. Valkonen nimitettiin kaatumisensa jälkeen Mannerheim-ristin ritariksi.
Elsa Lappalainen asui tuolloin Oulussa väliaikaisesti Ahoilla, kun kenraaliluutnantti Ensio Siilasvuon lähetti toi suruviestin. "Luulin ensin, että se on kirje mieheltäni, mutta näin ei ollutkaan."
Eila Rytkölä sai tiedon miehensä kohtalosta vasta seuraavana päivänä. "Minulle hän ei ole koskaan kuollut", hän muistelee ensimmäistä miestään.
Velvollisuussota
Sotahistorioitsija, eversti evp Sampo Ahto nostaa majuri Valkosen kaatumisen Tornion taistelujen kaatuneiden symboliksi. Tiukassa tilanteessa Valkonen toimi väliaikaisesti panssarintorjuntatykin ampujana.
"Lapin sota oli suomalaisen sotilaan velvollisuudentunnon maineikkaimpia osoituksia. Huolimatta rajan läheisyydestä karkureita ei ollut", Ahto sanoo.
Ahton mukaan Lapin sota on suomalaisessa historiassa aivan omaa luokkaansa. Se oli sota, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, ja se oli Suomen ja Saksan etujen vastainen. Siihen jouduttiin, koska se oli Neuvostoliiton etujen mukaista sekä sotilaallisesti että poliittisesti.
"Sota on aina onnettomuus ja Lapin sota oli todellinen onnettomuus, mutta käytävä se oli. Suomi oli siihen mennessä saanut sotimisesta jo kyllikseen, mutta vielä tuli yksi maakunta tuhotuksi", Ahto näkee. Sodalla Suomi torjui miehitysuhan.
Kirkkoreellinen aseita
Tornion taisteluissa käytiin jo todellista ja raskasta sotaa alkuvaiheen valesodan sijasta. Raumojoen varrella syntynyt, Oulussa nykyään asuva Esko Raatikainen katseli 13-vuotiaan silmin Raumojoen taisteluja ja sodan seurauksia.
Nuori silminnäkijä muistaa korvat lukkoon lyöneen kranaatin iskun ladon nurkalle, suomalaisten joukkojen etenemisen Vuohenmäelle saksalaisten tykkitulessa ja pellot täynnä saksalaisia ruumiita, kun perhe palasi pikaevakosta Ruotsin puolelta.
"Ihme, että me pojat säilyimme hengissä, sillä paikat olivat täynnä räjähteitä ja aseita, joita tietysti nuoruuden pelottomuudella kokeiltiin", Raatikainen huokailee. Aseilla tehtiin myös pikku bisnestä, kun suomalaiset sotilaat tarjoutuivat maksamaan jokaisesta palautetusta kivääristä.
"Muistaakseni se oli viisi markkaa kivääri. Ainakin yksi kirkkoreki niitä saatiin täyteen", Raatikainen naureskelee.
Juhlapäivän tapahtumiin kuului myös valatilaisuus Pohjan Stadionilla. Valan vannoi noin 700 heinäkuussa palvelukseen astunutta Jääkäriprikaatin alokasta. Yksi heistä oli panssarintorjuntamieheksi kouluttautuva Ville Eerikkilä Kemistä.
Hyväkuntoinen Ville ei ollut moksiskaan vajaan 300 kilometrin pyörämarssista. Villen todistuksen mukaan puolustusvoimat ruokkii miehiään yllättävän hyvillä ruuilla. Valatilaisuuden jälkeen omaisille tarjottu hernerokka todisti asian näin myös olevan.
"Hieno, mieleenpainuva tilaisuus", valaa seuraamassa olleet Villen vanhemmat Jukka ja Outi Eerikkilä, sisko Anni sekä mummot Eila Eerikkilä ja Liisa Hallikainen sanoivat.