Kuluneella pääsiäisviikolla kirkollisia ilmoituksia on tullut luettua tavallista tarkemmin. Tarjontaa riittäisi vaikka joka illalle. Iltamessu työpäivän jälkeen kiinnostaisi, mutta: yhä edelleen kirkon kynnys on liian korkea astua ylitse.
Vika ei suinkaan ole vain kirkon, kyse on myös kynnyksestä omassa päässä. Kirkkoon ei tule lähdettyä, vaikka lähin kirkko olisi kahden korttelin päässä.
Viimeiset neljä vuotta evankelisluterilainen kirkko on läpikäynyt totaalista murrosta. Jäsenmäärä on laskenut dramaattisesti.
Kritiikki ja kaikenlainen arvostelu ovat lisääntyneet. Seurakuntalaisten ja jopa kirkon omien työntekijöiden suhde kirkkoon ja sen opillisiin kysymyksiin ovat muuttuneet.
Enää ei ole päivänselvää, että että kirkossa saarnaava pappi uskoisi kuoleman jälkeiseen helvettiin, neitseelliseen syntymään tai Jeesuksen ylösnousemukseen.
Kun perustavanlaatuiset oppikysymykset ovat murroksessa, se lisää kirkon sisäisiä ja ulkoisia ristiriitoja. Tämä näkyy myös ulospäin.
Kirkon ympärillä käytävä keskustelu näyttää ulkopuoliselle joskus suorastaan absurdilta.
Välillä meno on kuin villissä lännessä, lyömäaseena on kirkon pyhä kirja Raamattu. Karskeimmillaan jotkut katsovat parhaakseen arvostella vastapuolensa uskonelämän laatua julkisesti.
Kun keskustelu menee juupas-eipäs kuka on oikeassa -väittelyyn, tilanne on kiusallinen, joskin väistämätön. Keskustelua ei missään tapauksessa pidä mennä suitsimaan, vaikka ulospäin se antaa viestin, että kirkko on todellakin hajoamispisteessä, jossa kunkin pitäisi valita puolensa. Joko meidän puolella tai meitä vastaan.
Näyttää siltä, että vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohitse.
Samaan aikaan ihmisten kiinnostus hengellisiä ja uskonnollisia asioita kohtaan lisääntyy. Kiireisen elämän keskellä tavallinen rivijäsen kaipaisi kirkolta jotain muuta kuin jatkuvaa kiistelyä siitä, kenen tulkinta uskon asioista on oikea, kuka kelpaa seurakuntalaiseksi, kuka ei. Kaikenlainen teologinen kikkailu ja ihmisten lokeroiminen ovat tehokkaita välineitä karkottamaan ihmisiä pois kirkon penkeiltä.
Kirkko on menettänyt asemansa myös elämän taitekohdissa. Lapsista 75,3 prosenttia kastetaan kirkkoon ja vain 51 prosenttia avioliitoista solmitaan kirkossa. Tämä on pakottanut seurakunnat kehittämään uusia ja luovia tapoja tavoittaa seurakuntalaiset.
Uusille toimintatavoille on totisesti tarvetta.
Enää ei riitä, että lähiseurakunta järjestää iltamessuja, hääyötapahtumia tai lasten iltapäiväkerhoja. Niiden ulkopuolelle jää iso joukko ihmisiä, joita vihkimiset, lastenkerhot tai perinteiset raamattupiirit eivät kosketa millään tavoin.
Haastetta lisää sekin, että uskonnosta haetaan ensisijaisesti henkilökohtaista merkitystä. Herkällä tavalla hengellisyydestä ja uskonnosta kiinnostuneet ihmiset kaikkoavat hyvin äkkiä instituutioista, joiden työntekijöitä on vaikea tavoittaa tai ne koetaan etäisiksi virkamiehiksi.
Hengelliset asiat ovat myös äärimmäisen herkkiä asioita, joista avautuu varoen. Kysymykset ovat hapuilevia ja usein ne liittyvät hyvin kipeisiin kysymyksiin. Hengellisissä asioissa ei halua saada nokilleen. On ikävää tuntea itsensä nolatuksi, kun on esittänyt kaikkitietävän uskonmiehen tai -naisen edessä väärät tai liian vaikeat kysymykset.
Evankelisluterilaisen kirkon omaan viralliseen strategiaan on kirjattuna se, että kirkon tulisi tavoittaa jäsenensä viisi kertaa vuodessa.
Se on kova haaste. Varsinkin jos tarkoitus on tavoittaa myös ne, jotka eivät löydä paikkaansa perinteisistä kirkollisista toimituksista, mutta kaipaavat jonkinlaista seurakuntayhteyttä tai paikkaa hiljentyä.