Kajaanin teatterin Punainen viiva vierailee Oulussa Pohjoisilla teatteripäivillä. Esitys on Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä perjantaina 12.1.2007 kello 19.
Kajaanin kaupunginteatteri: Punainen viiva. Teksti Ilmari Kianto. Dramatisointi ja ohjaus Juha Hurme. Assistentti Perttu Leinonen (Teak). Musiikin sävellys Tapani Hyvönen. Lavastus Markku Hernetkoski. Puvut Riitta Raunio. Valot Olli Seppänen. Äänet Jori Tossavainen. Rooleissa: Eeva Aitta, Heikki Törmi, Perttu Hallikainen, Teuvo Viljakainen, Anu Salonen, Anne Heikkilä, Vesa Kaikkonen, Leena Suomu, Tapani Hyvönen. Suuri näyttämö 5.12.
Punainen viiva on iskevä ja aikaan osuva järkäle Kajaanin teatterin 100-vuotisnäytelmäksi.
Kukapa olisi itsestään selvempi valinta juhlakaluksi kuin Kianto ja köyhä mökin äijä Topi Romppanen, joka saa ensimmäistä kertaa hiihtää vaaliuurnalle.
Myös Suomen eduskunta ja yleinen äänioikeus täyttävät sata vuotta. Edessä on uudet vaalit ja ehdokkaat virittelevät jo kampanjoitaan. Kiannon teksti muistuttaa, mistä tähän on tultu. Topi Romppaselle vaalilaki oli mutkikas kuin herrasväen peräsuoli.
Kianto antoi omalla tavallaan äänen äänettömille. Myös Kainuun ykkösteatterin tyyliin on kuulunut antaa ääni omilleen, eikä teatteri juhlassakaan vaihda ylleen vierasmaalaisen musikaalin pitsiröyhelöitä.
Näytelmässä tehdään sitä mitä Korpi-Kainuun marssissa eli Nälkämaan laulussa uhotaan. Missio on uudesta luotava maa.
Ilmari Kianto pyrki kuvaamaan Kurjalan kansan oloja realistisesti. Hän tiedusteli kirjeessä ystävältään, kuinka surkeasti köyhimmissä mökeissä eletään ja mitkä ovat huonoimmat ruuat.
Romaanissaan Kianto kärjisti tarkoituksellisesti ja nosti pääosaan syrjäisimmän, tietämättömimmän ja kurjimman ääripään.
Ohjaaja Juha Hurme katsoo Topi Romppasen pesuetta eläytyvästi samalta tasolta. On kuin Hurme olisi istunut yhteisillä saunan lauteilla ja kopistellut itsekin mökin viimeisiä jauhopölyjä. Esityksestä leviää jaetun kokemuksen, empatian ja ymmärryksen lämpö, huumori ja armo.
Kurjuudella ja surkeudella ei mässäillä. Ne ovat kovaa faktaa, jonka pohjalta on tultava toimeen.
Teatteri astuu Romppasten elämään sydämellä eikä yläkulmasta irvistellen. Hurmeen Punainen viiva on ihmisen mittainen ja puhuttelee tätä päivää.
Tämän lähemmäs kainuulaisen myssykansan arkea ja sielua on vaikea päästä. Teatterin työryhmä liikkuu Korpiloukossa aistit auki. Harvoin teatterissa alkaa myös haistaa spriilampun, hiihtäjän hien tai kahvin aromin.
Heikki Törmin ja Eeva Aitan Romppaset ovat rakastettavia. Hienovaraisesti näyttelijät virittävät pariskunnan välille riipaisevan karhean kiintymyksen.
Törmin Topi on totuttua valoisampi korpifilosofi. Tätä puolta ei useinkaan ole päästetty näyttämöllä näkyviin. Aitan Riika on uuttera, viisas ja työteliäs kansannainen, jonka rohkeutta koetellaan aatteiden ristiaallokossa.
Lapsikatras pyörii ihan konkreettisesti jaloissa. Pilteistä pienimmän eli ulostusten tahriman Pirin roolissa yleisöä naurattaa Vesa Kaikkonen. Ulkoteatterillista karnevalistista hupia asiaan tuo se, että näyttelijä sattuu olemaan Kajaanin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.
Kiantolainen puheenparsi kuulostaa makoisalta juuri Kainuussa. Siinä on ehdan pettuleivän aromia.
Esitys hengittää parhaiten Romppasten kotikohtauksissa. Sosialistimokkuraatin eli solisaliratin agitaatio ja aatteelliset suihkeet ovat kohtauksina venähtäneitä.
Draama ehtii niissä laimentua, vaikka voimaa ja hurmosta on koettu vahvistaa agitaattori Puntarpään (Anu Salonen) langattomalla mikrofonilla ja Tapani Hyvösen sähkökitaralla.
Vastakkain ovat köyhän selkänahka ja herrojen itramahat. Jumala on yhtä kaukana kuin herrat kirkolla. Nuoren pappismiehen (Teuvo Viljakainen) väliintulossa kaikuvat Kiannon omimat tolstoilaiset äänenpainot.
Väkevimmin aatteet aaltoilevat Romppaisten sisimmässä silloin kun kohtalo alkaa jakaa kirveeniskujaan.
Hurme on pölyttänyt klassikkoja ennenkin. Hän on kyky tekemään sen sekä kunnioittavasti että tuoreesti.
Jopa yksi maailman tunnetuimmista työväen lauluista eli Kansainvälinen on sävelletty esitykseen uudelleen. Siihen on katsojan vaikea yhtyä.
Punainen viiva kannattaa käydä katsomassa. Uusi sovitus avaa havuilla viitoitettua latua suomalaiseen sielunmaisemaan ja aatemaailmaan.
Sata vuotta sitten sosialistimokkuraatit tavoittelivat apteekkeja ja lääkäreitä kylille, ilmaisia lääkkeitä, kunnan avustusta lapsiluvun mukaan, teitä ja siltoja ruunun kustannuksella. Ympyrä on sulkeutunut: maaseutu tyhjenee, palvelut keskittyvät kaupunkeihin, tuloerot kasvavat.
