"Kyllä, olen anarkisti", nuori seinille kirjoittelija ilmoitti haastattelussa ylpeänä. Anarkismi on komea ja uhkaava sana. Siksi tuhertelija kutsuukin seinille kirjoittelua innokkaasti politiikaksi.
Hän uskoo, että kun "tavallinen kaupunkilainen" näkee mustalla tussilla sutaistun tagin sähkökaapin, puhelinkopin tai bussin kyljessä, "tavallinen kaupunkilainen" herää ja huomaa, että maailma on epäoikeudenmukainen. Sitten "tavallinen kaupunkilainenkin" alkaa toimia "paremman maailman puolesta".
Millainen mahtaa olla parempi maailma nuoren anarkistimme mielessä?
"Öööö.... no sellainen, jossa eletään pienissä, omavaraisissa yhteisöissä..."
Ja mikä häntä mahtaa estää elämästä pienessä omavaraisessa yhteisössä?
"Tuota. No enhän mä osaa. Ku oon aina asunut kaupungissa."
Haastattelemani anarkisti ei kuulunut mihinkään järjestöön, mutta hänen ajatuksensa muistuttavat anarkistiliiton ideoita. Ne kestävät kritiikin kynnet yhtä lujasti kuin halpa vessapaperi.
Anarkistit eivät osaa oikein määritellä mitä vastustavat, kunhan vastustavat. Anarkistiliiton nimissä lehtihaastatteluissa esiintyvä aktivistikin on vaikeuksissa, kun hänen tulisi julkisuudessa määritellä, millainen tarkalleen ottaen olisi parempi maailma.
Miten järjestettäisiin hyvinvointia tasapuolisesti kaikille, jos ei olisi palkkatyöpakkoa, parlamenttia, kouluja ja kirkkoa? Mitä tulisi instituutioiden tilalle?
Maailma kuulemma paranee, kun ihmiset näkevät televisiossa huppupäisten humalaisten heittelevän mätiä kananmunia presidentin itsenäisyyspäiväjuhlien vieraiden päälle.
Ihmisten on herättävä, anarkisti hokee.
Kyllä sohvaperuna havahtuukin nokkauniltaan, kun kuulee itsenäisyyspäivän iltana puoli yhdeksän uutisten raportoivan kuokkavierasjuhlista presidentinlinnan edustalla. Mutta herätys tuskin on sellainen, mistä anarkisti haaveksii. Ei sohvaperuna ala vihata poliisia, poliitikkoja, bisnesmiehiä ja turhia julkkiksia. Päinvastoin, hän antaa ylimääräiset sympatiapisteet isolla äänellä huutavien anarkistinuorten vihamiehille .
Mitä ne meuhkaavat, sohvaperuna ajattelee. Mädät kananmunat masentavat. Niin tekevät myös mustat tussikoukerot keskiluokkaisen ja tavallisenvaljun kaupunkitalon seinässä. Kun ei niistä vuosikymmenien takaisen käsialaopin avulla saa edes mitään selvää.
On liikuttavaa, että nuori anarkisti ajattelee olevansa jotenkin erikoinen. Ei sellaista aikuista olekaan, joka ei joskus olisi kapinoinut, jos ei muuten, niin riipustamalla härskin vitsin vessanseinään.
Paraniko maailma tuon vastarinta-aktin ansiosta? Ei, mutta oma olo helpottui.