Ennen muinoin ennen meitä keskivertoperheen keskivertotyttö tunsi kutsumuksen viettelevän voiman ja suuntasi hoitajaoppiin heti, kun aika oli kypsä alkaa miettiä tulevaa elämänuraa.
Ei mennyt aikaakaan, kun hilkka jo keikkui ylpeän ammattiosaajan kutreilla.
Lapset, sairaat ja vanhukset saivat hyvää hoitoa ja huolenpitoa. Ammattinsa haltija tunsi syvää tyydytystä työstään, johon oli aina halunnut.
Kutsumuksen saanutta nuorta naista ei haitannut edes se, että palkka oli pieni ja alan hierarkia tiukka. Työyhteisöstä ei löytynyt ketään, joka ei olisi tiennyt paikkaansa.
Simputuksesta ei julkisesti puhuttu, vaikka sitä tapahtui.
Kirjoittamaton sääntö salli korkeampiarvoisen kohdella alempiarvoista toisinaan jopa tavalla, jonka kutsuminen nykytermillä, työpaikkakiusaamisena, olisi lällyä.
Kutsumus korvasi kaiken. Avun saaneen ihmisen tyytyväisyys palkitsi.
Ajat muuttuvat. Vaikka yhä edelleen moni tuntee kutsumusta hoitoalalle, ovat rinnalle tulleet ne, jotka ovat ajautuneet hoitoalalle toisesta syystä.
Uutiset kertovat, että hoitajaoppiin hakeutuu pitkän yliopistokoulutuksen saaneita ihmisiä, jotka haluavat uudelle alalle, jossa tiedetään töitä riittävän.
Kalevan Sunnuntai-liite kertoi 16. joulukuuta, että toista tutkintoa suorittavien määrä on kasvanut myös Oulun seudun ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan yksikössä.
Monella heistä on ylempi korkeakoulututkinto. Joissakin koulutusohjelmissa jopa puolet opiskelijoista on alan vaihtajia.
Hoitoalalle vaihtavissa on paljon esimerkiksi biologeja, biokemistejä, tieto- ja hyvinvointitekniikan insinöörejä, kauppatieteiden maistereita ja tradenomeja.
Varsinainen kutsumus on siis vaihtunut elämän realiteetteihin; jollakin jokaisen on elettävä. Hoitajan leipä ei ole leveä, mutta se on jokseenkin varma.
Alanvaihtajien kohdalla voisi puhua jopa ”leipähoitajista”.
Termiä ei pidä lukea halventavaksi. Leipähoitaja voi hyvinkin olla hyvä hoitaja. Hän viihtyy ja pitää työstään. Suoranaista kutsumusta alalle hän ei kuitenkaan välttämättä tunne.
Leipähoitaja hoitaa, koska siitä maksetaan.
Mutta onko hän ainoa, joka tekee työtä elääkseen eikä elä tehdäkseen työtä?
Murroksen luulisi pikkuhiljaa näkyvän myös alan palkkauksessa. Kovin naisvaltaisen alan palkat laahaavat vielä alhaalla.
Tulevaisuudessa, mikäli tämä vauhti jatkuu, yhä useamman hoitotakin hihasta pilkottaa karvainen käsivarsi.
Esimerkiksi miesvaltaiselta it-alalta hakeudutaan nyt hoitoalalle, koska it-buumi on hiipunut. Nämä insinöörit ja tekniikan taitajat vaihtavat ohjelmointivempaimet piikkeihin ja pillereihin.
It-alan osaajat siirtyvät hoitoalalle ammateista, joissa työn vaativuus on totuttu näkemään palkassa. Sitä he tullenevat vaatimaan myös uusissa töissään.
Myös hoitoalan tiukka hierarkia on murroksen myötä murentumassa. On ymmärrettävä, että jokaisella osaajalla on oma tärkeä roolinsa hoitotyön ketjussa.
Hoidettavien määrä kasvaa koko ajan. Voi olla, että pelkkä kotimainen hoitoalan rakennemuutos ei riitä tuomaan alalle riittävästi työntekijöitä.
Jo nyt Suomessa työskentelee hoitajia eri puolilta maailmaa.
Kun me keski-ikäiset tulemme ikään, jossa kaikenlaiset krempat alkavat vaivata, ja loppupeleissä voimme tarvita jopa kokoaikaista hoitoa, voi hoitajana olla vaikka robotti.
Toivottavasti siihen menee kuitenkin vielä aikaa.
Ihmisen antamaa hoitoa ei korvaa mikään, olipa hoitaja sitten nainen tai mies, vähemmän tai enemmän koulutettu, suomalainen tai ulkomailta tullut.
Hoitaja on arvonsa ansainnut.