Vietin kesän 1964 Voikkaan padolla. Työnsimme kolmen porukoissa tukkeja nosturin kauhoihin ja juoksimme keksit tanassa laukaisemaan kovan virran kasaamia sumia. Löysin (työvuoron) päätteeksi kävimme jonkun kerran katsomassa, miltä Voikkaan suuri paperikonehalli näytti sisältä. Se näytti avaruusajalta.
Voikkaan ja monen muun paperisammon telat ovat lakanneet pyörimästä ja metsäyhtiöiden arkea eletään yhä enemmän lämpimissä maissa. En ole käynyt Latinalaisessa Amerikassa enkä Aasiassa tutustumassa metsäteollisuuden nykyhetkeen, mutta kritiikin äänet olen tietenkin rekisteröinyt: huoli maailman trooppisista keuhkoista, paikallisten asukkaiden vastalauseet, lajien monimuotoisuuden vähentyminen jne.
Ehkä puunjalostuksen valtiaiden olisi pitänyt tutustua Henry Fordin aikaansaannoksiin. En tarkoita työn osittamista ja liukuhihnaa autojen sarjavalmistuksessa vaan Fordin ja hänen yhtiönsä seikkailua Amazonilla.
Fordin T-mallin menekki kasvoi 1920-luvulla niin rajusti, että yhtiön oli vaikea saada riittävästi korkealaatuista lateksia autonrenkaiden valmistukseen. Michiganin metsissä kumipuiden kasvattaminen oli mahdotonta, joten Ford päätti 1929 perustaa jättimäisen kumiplantaasin Amazonille.
Ford oli kelpo idealisti. Hän maksoi teollisuuden parhaat palkat. Hän huolehti työväkensä asumisesta ja terveydenhuollosta ja yritti raitistaa heitä. Vastuullista ja holhoavaa.
Kierrätyksen arvon Ford tajusi paremmin kuin kukaan. Hän myös haaveksi maa- ja metsätalouden sekä teollisuuden suuresta yhteydestä, mutta piti lehmää maailman heikoimmin tuottavana koneena.
Panos ja tuotos erosivat rajusti toisistaan - tätähän ne pihvin vastustajatkin sanovat.
Ford ajatteli, että hyvin järjestetty teollinen tuotanto ratkaisee ennen pitkää ihmiskunnan kaikki pulmat. Tarvittiin myös pasifismia. Ford oli ehdoton rauhan mies aina I maailmansotaan asti.
Luonto ja teollisuus eivät Fordin mukaan olleet vastakkaisia. Soijasta valmistettu puku oli yksi hänen lempilapsistaan. Amazonin Tapajókselle piti siis tehdä unelmayhteisö, Fordlandia, mutta siitä tuli katastrofi.
Mikä meni pieleen?
Historioitsija Greg Grandinin mukaan vastaus on: lähes kaikki. Metsän raivaaminen osoittautui työläämmäksi kuin kuviteltiin. Raivuun tuotto, arvokas puu, mätäni pinoihin. Kumipuita istutettiin aluksi väärään vuodenaikaan ja tuotanto jäi vaatimattomaksi. Vastoin odotuksia Fordin kemistit eivät kyenneet muuttamaan alueen luonnonvaroja polttoaineiksi, lannoitteiksi, hyönteismyrkyiksi ja saippuoiksi. Omavaraisuuden tavoite jäi kangastukseksi. Yhtä kaukana pysyivät tuotot.
Fordlandian työväki ei pitänyt kellosta, eikä amerikkalaisista mallitaloista (kuumia kuin pätsit). Väki sairasti alituiseen, koska kiniini ja muut lääkkeet jätettiin syömättä närästyksen takia. Viinasta ei luovuttu ja näennäinen tasa-arvo pänni.
Fordin raatajat nousivat myös impulsiiviseen kapinaan ja tuhosivat suuren osan yhtiön rakennuksista. Yhtiön suhteet paikallishallintoon eivät toimineet ja media kohteli Fordin yritystä kielteisesti niin Brasiliassa kuin Yhdysvalloissa.
Fordlandian taru päättyi 1945.
Katselen Stora Enson viime vuoden Rethink-julkaisua. Se on täynnä vastuupuhetta. Brasilian Veracelissa ennallistetaan sademetsää. Montes del Plataan Uruguayhin rakennetaan sellutehdas, joka nostanee maan bruttokansantuotetta pari prosenttia. Tehtaan odotetaan luovan synergiaa metsäteollisuuden ja paikallisten elinkeinojen (esim. pihvikarja) välille.
Laosissa Stora Enso raivaa Vietnamin sodan pommeja ja kohottaa alueen turvallisuutta. Ja uusia puulähtöisiä tuotteita kehitetään kaikkialla vimmatusti. Pääjohtaja Jouko Karvisen valtakunta tekee muutosta. Ovatkohan UPM ja Metsäliitto peesissä?
Henry Fordin sosiaalista strategiaa jäsensivät sosiologit, kun taas Karvisen muutosta luotsaavat markkinoinnin ja viestinnän asiantuntijat.
Kymi-Yhtiön tukkipoika 1964 tarkkailee sumaa.