Hän kirjoitti satakunta kirjaa ja oli mielipidekyselyjen mukaan ranskalaisten lempikirjailija. Romaanikirjailija ja elämäkertojen kirjoittaja Henri Troyat, Ranskan Akatemian vanhin jäsen, kuoli sunnuntaina 95 vuoden iässä.
Viimeiset vuotensa hän asui rue de Rivolilla Pariisissa, mutta vielä paremmin monet muistavat Bonaparte-kadun komean yksityistalon, jossa hän pysytteli vuosikausia kotosalla, kaukana seurapiireistä. Hän tuli ovelle vierasta vastaan, vaikuttava hahmo kilpikonnalaseissaan. Tuon Kaukasuksen tasangoille ratsastamaan tarkoitetun jättiläisen olemus oli valtava kontrasti hänen ujoudelleen, kohteliaalle syrjään vetäytymiselleen.
Asunnon salien läpi kulkiessaan vieras näki sen kuuluisan työpöydän, jonka edessä hän teki töitä seisaallaan, perheen ikonin suojeluksessa, ja kuuluisan tukityynyn, "siltä varalta, että jalat antavat periksi".
Troyat oli kiitollinen siitä, ettei hänen yksityiselämäänsä käsitelty. Hän kuului sukupolveen, joiden mielestä itsekunnioitus ja muiden kunnioittaminen määräsivät, ettei itseään pitänyt tuoda esille.
Kirjailija ei halunnut puhua itsestään, vaan koki tarpeelliseksi naamioitua. Hänen kaikkein omaelämäkerrallisimmassa romaanissaan Aljosha esiintyy nuori 13-vuotias emigrantti, joka tutustuu Ranskaan. Henkilöhahmo muistuttaa kirjailijaa kuin veli.
Troyat pakeni omaelämäkertaa. "Minua olisi hävettänyt, jos olisin joutunut kertomaan oman tarinani."
Tuo tarina on 1. marraskuuta 1911 Moskovassa syntyneen Lev Aslanovitsh Tarassovin tarina. 24 vuotta myöhemmin hänestä tuli kustantajansa Plonin neuvosta Henri Troyat.
Nuoren Levin elämä alkoi yltäkylläisyydessä: hänen vanhempansa olivat rikkaita tukkukauppiaita Nikolai II:n aikana. Heillä oli suuria kangaskauppoja ja he omistivat rautatieyhtiöitä. Sveitsiläinen kotiopettajatar opetti hänelle ranskaa, kun taas lastenhoitaja ruokki häntä venäläisillä legendoilla ja sananparsilla - jo nuo kaksi naista symboloivat kahden kulttuurin kesken jakautunutta kohtaloa.
Vallankumous sekoitti kaiken. Henri Troyat muistaa sen "suuren kiihkon hetkenä".
"Palvelijat olivat kiinnittäneet patjoja ikkunoihin peläten sirpaleita ja luoteja", hän kertoi.
Sitä seurasivat pako Moskovasta, matka sisällissodan repimän maan halki, pakomatka karjavaunussa, joulu Mustanmeren jäihin juuttuneessa paatissa.
"Nuo kaikki episodit olivat niin merkillisiä, etten ole voinut käyttää niitä romaaneissani. Kuvitteellisessa työssä ne olisivat vaikuttaneet epäuskottavilta", Troyat tunnusti.
Troyat´n kirjat ovat kuitenkin täynnä kuvia Venäjästä, uudelleen kootusta Venäjästä. Koko elämänsä ajan hän kieltäytyi palaamasta sinne voidakseen paremmin säilyttää muistonsa koskemattomina - "unissani lumi on puhtaampaa". Se oli "sisäinen Venäjä", jonka hän oli luonut uudelleen vanhempiensa tarinoiden pohjalta, vanhempien, joista oli tullut Ranskassa vaatimattomia siirtolaisia.
"Ah, jospa minulla olisi lahjoja ja voisin jonain päivänä kirjoittaa tuon kaiken", 12-vuotias Tarassov merkitsi päiväkirjaansa.
Lahjakkuus tuli, ja sen myötä myös palkinnot. Troyat oli vain 24-vuotias, kun hän sai palkinnon ensimmäisestä kirjastaan Faux-Jour. Vuonna 1938 hän sai Goncourt-palkinnon viidennestä romaanistaan L´Araigne. Tuota palkintoa hän piti vähän vahinkona. Hän ansaitsi tuohon aikaan leipänsä Seinen prefektiviraston kirjurina. Kun hänelle ilmoitettiin palkinnosta, hän luuli asiaa vitsiksi. "Lamauttavaksi vitsiksi" - mitä hän enää tämän jälkeen pystyisi kirjoittamaan?
Dostojevski pelasti hänet. Romaanin ahdistuksen jälkeen tuntui rauhoittavalta uppoutua elämäkerran tuttuun reittiin. Elämäkertakirjoittajan ammatti merkitsi hänelle "lähes fyysistä tarvetta", joka valtasi hänet aina kun hän oli saanut jonkin romaanin valmiiksi.
"Kannettuani kuukausien ajan kuviteltuja henkilöitä harteillani, yritettyäni tehdä fiktiosta uskottavaa ja valheista liikuttavia, hikoiltuani ahdistuksesta juonen mielivaltaisten käänteiden vuoksi ja kirottuani sataan kertaan sitä liiallista vapautta, jonka takia myyttien luojalle on kaikki sallittua, koen yhtäkkiä haluavani päästä jälleen yhteyteen todellisuuden kanssa, totella autenttisia asiakirjoja, siirtyä unesta elämään. Niinpä minulle alkaa rauhallinen ja uuttera ajanjakso. Tunnen maan jalkojeni alla."
Jouduttuaan tutkimaan malliensa historiaa hän lopulta tunsi "ajattelevansa, liikkuvansa ja puhuvansa" henkilönsä pään sisältä. Hän herätti uudelleen henkiin Katariina Suuren, Pietari Suuren, Aleksanteri I:n, Iivana Julman ja Aleksanteri III:n. Hänestä tuli Tolstoin, Gogolin, Marina Tsvetevan, Pasternakin ja ennen kaikkea Tshehovin läheinen ystävä. Hän ihaili Tshehovin "vaatimattomuutta ja suoruutta".
Hän herätti lähes ruumiillisesti henkiin Flaubertin ja Maupassantin, Verlainen ja Dumas´n, hypäten henkilöstä toiseen, pukien päälleen kaikki asut, vaihtaen sydäntä ja sukupuolta mielensä mukaan.
Toisinaan hän teki työtä vähän turhankin kovalla vauhdilla - vuonna 1997 häntä syytettiin plagioinnista Juliette Drouet´n elämänkerran yhteydessä.
Vuonna 1959 Troyat oli jo kirjoittanut paljon. Elämäkertojen lisäksi kaksi suurta saagaa - Tant que la terre durera sekä Les Semailles et les Moissons - ovat vastakohta uran alkuaikojen ohuille teoksille. Tuossa vaiheessa ilmestyi ensimmäinen osa teoksesta La Lumière des justes (suom. Tsaarin luutnantti), ja silloin hänet otettiin François Mauriacin ja André Mauroisin esityksestä Ranskan akatemiaan.
Yksi sukupolvensa tuotteliaimmista kirjailijoista jatkoi työtään uudella tarmolla: yli sata kirjaa, joita uskolliset lukijat odottivat, ja joita myytiin miljoonia kappaleita. Mutta arvostelijat murjottivat Troyat´lle. Hän oli liiaksi "suuren yleisön suosikki".
Hän kärsi siitä: "Turha rohkaistua ylistyksistä, koen aina, että haukkujani ovat oikeassa."
Joka kerran hän eli uudelleen aloittelijan ahdistuksen, tai bolshevikkeja pakenevan pikku-Tarassovin pelon, tietoisena asioiden äärimmäisestä epävarmuudesta. Mutta hän jatkoi kuitenkin.
"Jos minua estettäisiin kirjoittamasta, minä tukehtuisin."
Hän kirjoitti loppuun saakka, ja yllätti lukijakuntansa vielä novellikokoelmalla (L´Eternel Contretemps, 2003), intohimolla Tshaikovskia kohtaan (La Baronne et le musicien, 2004), ja julkaisemalla viimeisen romaaninsa La Traque lähes 95-vuotiaana.