Elettiin 1940-luvun jälkipuoliskoa Ranskassa. Maa oli saksalaismiehityksen ja miehittäjiä myötäilleen Vichyn hallituksen jäljiltä sisäisesti ja henkisesti rikki. Teollisuus ja maatalous olivat henkihieverissä. Esiintyi sisäisiä levottomuuksia ja pelättiin sisällissotaa.
Vastarintaliikkeen peruspilarit, vahva kommunistinen liike ja gaullistit kyttäilivät toisiaan. Rajan eteläpuolella Francon diktatuuri kietoi Espanjaa kylmään syleilyynsä.
Rajan itäpuolella oli raunioitunut Saksa ja liittoutuneiden miehitysarmeijat; siitä itään levittäytyi Stalinin loputon punainen erämaa. Vuonna 1948 se nielaisi Tšekkoslovakian ja maan ulkoministeri Jan Masaryk hyppäsi ikkunasta kuolemaansa.
Yhdysvaltain ulkoministeri George Marshall piti samana vuonna puheen, jossa esitti maansa vahvaa taloudellista tukea Euroopan kaikkien maiden jälleenrakennukselle vaihtoehtona kaaokselle.
Pariisissa rauhanneuvotteluissa ollut Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ei suostunut mihinkään. Maailmansodan liittolaisista oli kehkeytymässä uuden kylmän sodan vastapelureita.
Noissa oloissa Ranskan ulkoministeri Robert Schuman ja vaikutusvaltainen, kaikkialle verkostoitunut talousmies Jean Monnet laativat suunnitelmia uudesta Euroopasta. Sellaisesta, joka olisi kytketty yhteen taloudellisen yhteistyön katkeamattomin sitein. Se oli suunnitelma, jota tuona maailman aikana ei olisi voinut tulla mistään muualta. Ei sodan voittaneesta mutta imperiumiaan menettävästä Lontoosta, ei tuhoutuneesta Saksasta, ei Euroopan ulkopuolisesta Washingtonista.
Eikä ollut mikään luonnonlaki, että se tuli edes Pariisista. Jos jotkin vaalit tai politiikan juonittelut olisivat menneet toisin, eivät Schuman ja Monnet olisi olleet 1940-luvun lopulla niissä asemissa missä olivat. Heidän visioistaan syntyi ensin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, siitä vähitellen Euroopan yhteisö, sitten unioni. Ei ihme, että Brysselin EU-kortteleissa nimet Schuman ja Monnet ovat kiveen hakattuja. Paljon muualla heitä ei sitten muistetakaan, jos sitten oikeasti enää edes Brysselissä.
1940-luvun lopun Euroopasta olisi voinut kehkeytyä mitä tahansa. Konrad Adenauerin, Robert Schumanin ja George Marshallin kaltaiset poliitikot vaikuttivat siihen, että läntisessä Euroopassa voittivat yhteistyö ja demokratia. Käsillä olisi ollut huonompiakin vaihtoehtoja.
Euroopan unioni on ytimeltään ennen muuta rauhanprojekti. Tai on ollut tähän asti. Kokoomuksen puoluekokouksen aikaan kuultiin yksi tärkeä repliikki, kun pääministeri Jyrki Katainen vastasi Rovaniemen Lordi-aukiolla eurotukia vastaan paasanneelle naiselle. Täällä on sodastakin selvitty, tämä ei ole sota, nainen julisti.
”Ei vielä”, vastasi Katainen.
Rauhanprojekti on henkitoreissaan. On vaikea hahmottaa, kuinka syviä ongelmat oikein ovat. Valtiot hoippuvat velan alla, Euroopan yhtenäinen ääni ja asema ovat mennyttä, rakenteet natisevat. Ison murroksen alkua vai välivaiheen kriisi? Ei kukaan sitä tiedä. Mutta historia opettaa kaikenlaista, muun muassa sitä, että kerran alettuaan todella isot muutokset voivat tapahtua äkkiä ja arvaamatta ketjureaktiona. Muistetaan ensimmäisen maailmansodan syntyä, muistetaan Neuvostoliiton hajoamista.
Alkaa olla ilmeistä, että euroalueen syntyyn liittyi isoja rakenteellisia virheitä. Sellaisia, joista ei nyt pääse eroon kuin hajottamalla koko rakennelman tai liimaamalla sen tiiviimmin yhteen. Kumpikaan ei näytä mahdolliselta- Ennalleenkaan ei voi jäädä.
Syntyvätkö ratkaisut nyt harkiten, parhaan tiedon varassa? Pelissä on mukana uusi tekijä. Markkinat, jotka tekevät kasvottomia ratkaisujaan toisiaan seuraten, liioitellen, hetkessä. Minuuteissa, jopa sekunneissa, ja usein väärin. Demokraattinen poliittinen päätöksenteko taas vie viikkoja ja kuukausia. Jatkuva päätöksenteon ja reagoinnin stressi johtaa jatkuviin tilapäisratkaisuihin.
Voi vain toivoa, että mitkään vahingossa otetut askeleet eivät vie siihen suuntaan, josta Schuman ja Monnet yrittivät Eurooppaa pelastaa.