Pääkirjoitus

Henkirikoksista tehdään nyt viihdettä – uhrien omaisista isommin piittaamatta

Rikostarinat voivat parhaimmillaan varoittaa. Iso riski kuitenkin on, että uhrit ja heidän omaistensa kärsimys unohdetaan.

Rikostarinoiden vaarana on, että uhrien ja omaisten kärsimys unohdetaan.
Rikostarinoiden vaarana on, että uhrien ja omaisten kärsimys unohdetaan.
Kuva: lk/joonas Virtanen

Suomeen on levinnyt maailmalta virtaus, jossa jopa raaka väkivaltarikollisuus valjastetaan viihdetarkoituksiin

Rikostarinat voivat parhaimmillaan varoittaa. Iso riski kuitenkin on, että uhrit ja heidän omaistensa kärsimys unohdetaan.

Helsingissä piti elokuussa järjestää True Crime -nimellä tapahtuma, jossa kansalaisille tarjottiin mahdollisuutta tutustua aitoon murhapaikkaan. Sitä olisi ollut esittelemässä nyt elinkautista istuva murhaaja itse.

Osallistujia myös kutsuttiin illastamaan ”murhaajan, ryöstäjän ja toimittajien kanssa". Malli on musiikkimaailman fanitapaamisista.

Kun tapahtuman sisällöstä syntyi kohu, sen luonne muuttui ja jäljelle jäi keskustelutilaisuus Helsingin Oodi-kirjastossa.

Tällä viikolla Iltalehti kertoi Ylen kanavalla loppukuusta alkavasta televisiosarjasta, jonka jokaisessa osassa kohdataan vankilaan tuomittu rikollinen.

Sarjan esittelyssä katsojia kutkutellaan mukaan muun muassa lauseella, jonka mukaan ohjelma vie katsojan "lähemmäksi rikollista mieltä kuin uskallatkaan..."

Ohjelmassa tavataan kolmoismurhan tekijä, sarjapuukottaja, useita muita surmatyön tekijöitä, raiskaaja, velanperijä ja ryöstäjä. Esittelyn mukaan ohjelmassa pohditaan, mitä mielessä tapahtuu rikoksen teon hetkellä ja voiko tekoa ymmärtää. Ohjelmassa on asiantuntijana mukana kriminaalipsykologi.

Ylen Muuttopäiväkirjat-sarjassa taas tutustutaan sympaattiseen muuttajaperheeseen. Selviää, että perheen isä odottelee tuomiota kahdesta pahoinpitelystä ja törkeästä kotirauhan rikkomisesta. Tuomio tulee myös törkeästä rattijuopumuksesta.

Rikollisuus on osa yhteiskuntaa, ja rikosten taustalla on aina syynsä, usein monia syitä. Rikoksille altistavat tekijät on syytä tuntea. Vastuu rikoksista on kuitenkin aina tekijällä itsellään.

On vaikea nähdä, mitä muuta tarkoitusta kuin uteliaisuuden tyydyttämistä täyttävät vierailut rikospaikoilla. Rikollisten elämäntarinoissa voi toki nousta esiin asioita, jotka poliittisessa päätöksenteossakin pitäisi tuntea.

Pahimmillaan nämä tarinat kuitenkin selittävät rikollisten valintoja parhain päin ja nostavat heitä jalustalle. Muun muassa raportoinnissa huumepoliisi Jari Aarniosta edesottamuksista on kehnoimmillaan paistanut läpi ihailu tyrmistyttäviä rikoksia tehnyttä poliisimiestä kohtaan.

Se, miten Ylen sarja päähenkilönsä esittää, on vielä näkemättä. Voi kuitenkin kysyä, tarvitaanko rikoksentekijän "pään sisään" pääsemiseksi todella kahdeksanjaksoista sarjaa vai olisiko vähempikin riittänyt. Vai onko kyse sittenkin vain halusta nostaa katsojalukuja aiheella, joka epäilemättä tuo väkeä ruudun ääreen?

Iso riski rikostapausten ja niiden tekijöiden esittelyissä on, että ne unohtavat rikoksen uhrit ja näiden omaiset. Läheisen surma aiheuttaa pitkäaikaisen trauman, ja surmatyön tekijän lävähtäminen tv-ruutuun tekemisiään taustoittamaan tuskin helpottaa omaisten tuskaa.

Julkisuudessa esiintyvät rikosten tekijät kertovat yleensä jättäneensä rikollisen elämän jo taakseen. Tyylikästä ja arvostettavaa olisi, jos tähän päätökseen kuuluisi myös rikosten uhrien ja heidän omaistensa kunnioittaminen. Peiliin katsomisen paikka on tässä mediallakin.