Oulun Kärpät ei nouse tänä keväänä niiden seurojen joukkoon, jotka ovat juhlineet jääkiekon Suomen mestaruutta kolmesti peräkkäin. Kärppien ja Ässien välieräsarjassa henki voitti aineen: materiaaliltaan selvästi vahvempi joukkue joutui taipumaan ennakolta heikommalle kokoonpanolle, jonka valtteina olivat valtava voittamisen tahto ja hurjasti kannustava kotiyleisö.
Ässät ansaitsi kiistatta loppuottelupaikkansa, ja porilaisten itsetunnolle teki hyvää syöstä mestarit valtaistuimelta. Voi tietysti spekuloida sillä, mitä Kärpille merkitsi ykkösmaalivahdin loukkaantuminen, mutta se on turhaa. Vammat ovat osa lajia. Nyt takaiskun koki Kärpät. Oululaisjoukkue olisi päässyt loppuotteluun tekemällä enemmän maaleja.
Kaikkiaan SM-liigalle ja Suomen jääkiekkokulttuurille tekee hyvää, ettei liiga pääse jakaantumaan rahakkaisiin, menestyviin suurseuroihin ja köyhiin häntäpään taapertajiin. Koko päättyvä liigakausi on pyöräyttänyt tätä asetelmaa terveempään tilaan.
Kolmen peräkkäisen mitalivuoden aiheuttama kylläisyys on tuntunut Kärppien kotikatsomossa ja näkynyt ratkaisevilla hetkillä myös kentällä. Ehkä putoaminen loppuottelusta luo uutta pontta kummallekin puolelle kaukalon laitaa.
Silti kauden päättyessä Oulussa ja koko Kärppien kannattajakaartissa on syytä suhteuttaa asioita historiaan. Vain muutama vuosi sitten kaupungissa riemuittiin selviämisestä pudotuspeleihin ja ennakolta vahvimman mestarisuosikin pudottamisesta. Kärppien kannattaa tavoitella tosissaan pronssia. Sekin olisi komea merkintä historiankirjoihin: jo neljäs mitali peräjälkeen.