Pekka Anttinen astuu Torikadulta Heinätorin koulun piha-alueelle, kääntää katseensa toisaalle ja pyyhkii vaivihkaa silmäkulmaansa. Muistot jostakin kaukaa pursuavat mieleen, hän haluaa olla pienen hetken aivan yksin omien ajatustensa kanssa.
Tästä samasta pihasta Anttisen perheen esikoinen aloitti koulunkäyntinsä 60 vuotta sitten. Vaikka aikaa on vierähtänyt, paikat ovat miehelle tuttuja.
"Tämä aitakin on sama, on se toki maalattu. Tuosta me menimme silloinkin sisään, pihalla ei kyllä silloin ollut asvalttia. Nuo koivut ovat kyllä hieman kasvaneet siitä ajasta. Ja tuossa on se vahtimestarin ja kouluterveydenhoitajan rakennus, siellä meitä oppilaita käytettiin valohoidossa", Anttinen toteaa hiljaa kuin itsekseen ja vilkuilee haikeana ympärilleen.
"Tuossa oli meidän luokka, siellä me söimmekin. Keittiö oli eri paikassa kaupunkia. Korven Aku (Allan Korpi) toi hevosellaan joka päivä ruoan tänne."
Anttinen istahtaa koulun pihakeinuun ja kaivaa taskustaan ensimmäisen luokan luokkavalokuvansa.
"Mirjam Korhonen, hän oli opettajamme. Tuossa on Jaakko Reiniharju, joka myöhemmin oli Oulun Palloseuran jääpallomaalivahti. Ja tuo tuossa, se on Juntusen Kassu, sittemmin kova koripallo- ja jääpallomies."
Katsojana ja ihailijana
Heinäpäässä Anttisesta kasvoi innokas urheilumies.
"Jotkut sanovat, että olen urheiluhullu. Aivan väärässä he eivät tietenkään ole."
Mutta mistä kipinä sai alkunsa. Miksi se roihahti liekkeihin, jotka eivät sammu kai koskaan?
Anttisen lapsuuden ja nuoruuden aikaan jääpallo oli Oulussa urheilulajien ykkönen. Tuhansia katsojia oli seuraamassa vanhalla keskuskentällä pelattuja otteluja. Anttisen kanssa samassa Limingankatu 24:ssa sijainneessa talossa, Kivipirtissä, asui OLS:n ja myöhemmin OPS:n ja maajoukkueen pelaaja Veijo Saariaho, jonka Kaarina-sisko aloitti koulun samaan aikaan ja samassa koulussa kuin Anttinen.
OPS voitti ensimmäisen kerran Suomen mestaruuden keväällä 1953. Mestaruus varmistui Lappeenrannassa, jossa OPS voitti Veiterän niukasti 3-2. Kaksi maalia laukonut Heikki "Henttu" Ollikainen oli yksi ottelun suurista oululaissankareista.
"Sain tiedon OPS:n voitosta sunnuntaina iltapäivällä, kun soitin Oulun keskuskentän kahvioon ja kysyin lopputulosta. Olen ikuinen optimisti, mutta silloin en uskonut OPS:n pärjänneen, koska se oli kuusi kertaa aikaisemmin joutunut tyytymään hopeaan. Uskottava se oli, voitto oli tullut, ja unelma oli käynyt toteen."
Heikki Ollikaisesta tuli Anttisen pelaajaidoli. Anttinen tiesi, että Ollikainen oli töissä Oulu Oy:n tehtaalla ja ajoi työpäivän jälkeen pyörällään Uuttakatua pitkin Limingankadun ohi. Anttinen käveli usein kadunkulmaan odottamaan nähdäkseen edes vilaukselta suuren sankarinsa.
Myöhempinä vuosina Ollikaisesta tuli Anttisen hyvä ystävä.
Kakkospesävahtina
11-vuotiaana Pekka Anttinen sai joululahjaksi Martti Jukolan Huippu-urheilun historian vuonna 1935 ilmestyneen ensipainoksen. Anttinen sanoo ahmineensa sen vuosien varrella moneen kertaan kannesta kanteen. Teoksella ja varsinkin sen loistavilla selostuksilla muiden muassa Lauri Lehtisen ja Volmari Isohollon vuoden 5 000 metrin maailmanennätysjuoksusta vuonna 1932 sekä Berliinin olympiakisojen 10 000 metrin juoksusta oli suuri merkitys nuoren ja innostuneen lukijan kiinnostuksen syttymiseen yleisurheiluun.
Sekään liekki ei ole päässyt sammumaan: viimeisen 25 vuoden ajan Anttinen on vaimonsa kanssa käynyt seuraamassa kaikki yleisurheilun Kalevan kisat, viimeksi Tampereella kaksi kuukautta sitten.
Pesäpalloa Anttinen pelasi pääasiassa Oulujoen Kiekossa. Hänen huippuottelunsa oli Oulun Lipon ja Kiekon välinen pokaaliottelu. Lippo voitti selvästi 20-6.
Lipon parhaita ottelussa olivat "Lorpe" Ollanketo ja lukkari Kauko Okkonen, Anttinen muistaa. Hän oli kakkospesävahtina ja sai palkinnon Kiekon parhaana ulkopelaajana, mikä oli ainakin osasyynä siihen, että ottelu jäi unohtumattomasti mieleen.
"Päivämääränkin muistan, se oli 14. heinäkuuta 1961", Anttinen kaivaa erehtymättömästä muististaan lähes 50 vuotta myöhemmin.
Jääpallomaalivahtina
Anttisesta tuli urheilumies ja ennen muuta jääpallomies.
Jo poikasena Saariahon, Ollikaisen, OLS:n ja OPS:n menetyksen Anttiseen sytyttämä jääpalloliekki sai lisää puhtia, kun Pohjois-Pohjalainen osakunta (PPO) Helsingistä valitsi hänet maalivahdikseen akateemisen jääpallomestaruuden ratkaisseeseen otteluun keväällä 1966. Kovalyöntinen, juuri SM-sarjan maalikuninkaaksi leivottu Seppo Rounaja pelasi vastapuolella Oulun yliopiston joukkueessa. Anttinen muistaa luvanneensa etukäteen, ettei Rounaja pääse tekemään hänelle kolmea maalia enempää.
"Hävisimme ottelun 3-6, mutta teimme vastalauseen, koska OYUS:n joukkueessa pelasi muitakin kuin yliopiston opiskelijoita. Huhtikuussa meidät julistettiinkin ottelun voittajaksi ja mestariksi."
"Ja mikä ehkä tärkeintä: Rounaja teki vain kaksi osumaa", Anttinen kertaa ja noissa sanoissa on hieman ylpeyttä matkassa.
Puheenjohtajana
Keväällä 1969 Pohjois-Pohjalaisen osakunnan aktiivinen jääpallotoiminta johti oman jääpalloseuran perustamiseen. Anttinen oli idean pääarkkitehti. Botnia-69 rekisteröitiin elokuussa, minkä jälkeen seura liittyi Suomen palloliittoon ja ilmoittautui syksyllä suomisarjan länsilohkoon.
Oli syntynyt seura, joka nousi merkittävien suomalaisten jääpalloseurojen joukkoon.
Viime kaudella Botnian aikuisten ja nuorten joukkueet voittivat kahdeksasta jaetusta Suomen mestaruudesta viisi. Botnian edustusmiehistö on voittanut mestaruuspytyn kolme kertaa (1989, -92 ja -97).
Sitaatit Pekka Anttisen neljännestä kirjasta Elämää ja urheilua - Heinäpäästä Helsinkiin, joka ilmestyi viime viikolla.