Presidentti käveli kansliapäällikkönimityksessä hallituksen yli tavalla, joka pakosta kiihdyttää keskustelua perustuslain rukkauksesta. Presidentin laajaan nimitysoikeuteen pitää puuttua.
Presidentti Tarja Halosen ratkaisu sisäministeriön kansliapäällikön nimityksessä ei tullut perjantaina enää yllätyksenä. Kun sekä hallitus ja presidentti pitivät päänsä, lopputulos oli, että presidentin tahto toteutuu. Päätöksenteko meni perustuslain antaman nuotituksen mukaan, eikä siihen juridiselta kannalta siksi sisältynyt mitään kyseenalaista.
Jupakan lopputuloksena on, että Ritva Viljanen jatkaa työtänsä sisäministeriössä myös seuraavat viisi vuotta ja hallituksen virkaan esittämä prikaatikenraali Ilkka Laitinen pysyy EU:n rajaturvallisuusviraston pääjohtajana Varsovassa. Kansalaiset voivat nukkua yönsä rauhassa Viljasen nimityksen jälkeen ja olisivat sen voineet tehdä, vaikka kyseiselle paikalle olisi istunut Laitinen. Sisäministeriön kansliapäällikkö ei ole painavimpia vaikuttajia eikä henkilö, jonka varassa Suomen sisäinen tulevaisuus ja turva suuressa määrin lepäisi.
Yksi nimityskiistan olennainen näkökohta liittyykin juuri kansliapäällikön viran painoarvoon. Onko kysymyksessä todella tehtävä, jonka nimitysoikeus luontevasti kuuluu enää tasavallan presidentille, vaikka näin nykyisen perustuslain mukaan onkin? Vastaus on, että ei. Presidentin laaja nimitysoikeus juontaa meillä tsaarin aikaan, jolloin hallitsija jumalallisena pidetyn valtuutuksen turvin ratkoi valtakuntansa suuria ja vähän pienempiä nimityksiä. Suomessa presidentti nimitti takavuosina myös piispat, mikä tätä nykyä tuntuu lähinnä koomiselta. Niihin ratkaisuihin ei enää kukaan tätä nykyä kaipaa valtionpäämiehen viimeistä sanaa.
Vaikka toisin kuin tsaarin Suomen presidentin on valinnut kansa, valtionpään laaja nimitysoikeus sotii poliittisen järjestelmän parlamentarisointipyrkimystä vastaan. Jos kulloinkin hallitusvastuussa oleva koalitio noudattaa kyseenalaista nimityspolitiikkaa, kansalla on mahdollisuus kääntää peukalonsa alas seuraavissa vaaleissa. Vaalikauden aikana riittää, että hallituksen arviointikykyyn luottaa eduskunta ja että nimitykset eivät ole lakien vastaisia. Korkeampaa kättä ei ainakaan nykylaajuudessa tarvita.
Nyt nähty tapaus on jo antanut lisäaineistoa perustuslain toimivuuden arviointiin, johon ryhdytään tulevana syksynä parlamentaarisessa työryhmässä. Suunnan on syytä olla nimitysoikeuksissa selvä: valtaa on siirrettävä presidentiltä hallitukselle.
Tämänhetkisen kansliapäällikön jatkokautta Halonen perusteli perjantaina sillä, että Viljanen oli hakijoista ansioitunein ja että tämä on hoitanut tehtäväänsä moitteettomasti. Puoluekanta tai sukupuoli eivät presidentin mukaan asiassa vaikuttaneet. Nimitysperustelut ovat presidentin henkilökohtaisia näkemyksiä, joille voi löytää tukea mutta jotka voi myös kyseenalaistaa.
Vaikka Halonen käytti nykyisen perustuslain antamaa toimivaltaa, hän kuitenkin toimi vastoin aiemmin kertomaansa periaatetta. Sen mukaan hän noudattaa nimityspolitiikassaan yksimielisen hallituksen tahtoa. Miksi hän luopui tästä periaatteestaan? Halonen käveli kylmästi hallituksen yksimielisen esityksen yli. Eleessä oli jopa mielenosoituksen makua. On todennäköistä ja toivottavaa, että Halosen toiminnan seurauksena tulevien presidenttien nimitysvaltaa leikataan. Siinä tapauksessa Halonen olisi nyt tehnyt palveluksen parlamentarismille. Niin ovelasta taktiikasta tuskin kuitenkaan oli nyt kysymys.