Kirkollisten kesäjuhlien vankka suosio on suomalaisen hengellisen elämän erityispiirre. Juhlat kokoavat kesän aikana yhteen jopa parisataatuhatta vierasta.
Hengellisten juhlien jokakesäinen sesonki on tänä viikonloppuna ehtinyt huippuunsa, kun sanankuulijoita on koolla yhtä aikaa kolmessa suuressa tapahtumassa. Vanhoillislestadiolaiset ovat rakentaneet suviseurakaupunkinsa Keski-Pohjanmaalle Perhoon, evankelinen liike on omilla juhlillaan niin ikään keskisellä Pohjanmaalla Kannuksessa ja niin sanottuun viidenteen herätysliikkeeseen kuuluva kansanlähetysväki on koolla Porissa.
Suurin hengellisistä kesätapahtumista on suviseurat, joissa enimmillään on paikalla jopa 70 000 ihmistä. Seuraavaksi suurimmat ovat perinteisesti juhannuksena Keuruulla järjestettävä helluntaiherätyksen konferenssi sekä kaksi viikkoa juhannuksen jälkeen järjestettävät herättäjäjuhlat, jotka tänä vuonna ovat Keski-Suomen Saarijärvellä. Kummassakin jälkimmäisessä tapahtumassa juhlavieraiden määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa.
Kaikkiaan kesäkuun puolivälistä heinäkuun lopulle ulottuvan juhlakauden aikana kirkollisiin kesätapahtumiin osallistuu yhteensä jopa parisataatuhatta suomalaista. Kyseessä on erikoinen suomalainen hengellisen elämän ilmentymä, jonka kaltaista ei luultavasti muualta Euroopasta löydy.
Kiintoisa ilmiö on, että samaan aikaan kun maallistuminen näyttää muutamien merkkien mukaan etenevän, hengelliset kesäjuhlat ovat kävijämäärillä mitaten pitäneet pintansa. Joidenkin kohdalla osallistujamäärät ovat jopa kasvamaan päin.
Useimmilla tulijoilla juhlille osallistumisen syynä on epäilemättä niiden hengellinen sisältö, mutta kyse on muustakin: yhteisöllisyyden kaipuusta ja perinteiden arvostuksesta. Näitä perinteitä halutaan välittää myös uusille polville. Niinpä juhlilla on mukana runsaasti lapsia ja nuoria. Paikkansa pitävä on epäilemättä se Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen pääsihteerin Aimo Hautamäen huomio, että suviseurat on maan suurimpia nuorten tapahtumia. Nuoria näihin tapahtumiin vetävät toiset nuoret, mutta sama tuttujen ja ystävien tapaaminen on tärkeää myös vanhemmalle väelle.
Kirkolliset kesäjuhlat ovat myös niitä järjestävien liikkeiden voimannäyttöjä. Liikkeet haluavat näyttää ulospäin vahvoilta ja yhtenäisiltä ja sitäkin kautta vetää mukaan uusiakin tulijoita.
Liikkeiden sisäiset erimielisyydet halutaan pitää juhlien aikana sivussa, vaikka sellaisia useimmissa liikkeissä on. Helluntaiherätyksessä on voimakkaasti toisistaan poikkeavia kantoja kirkkokunnaksi yhdistymisestä sekä naisten asemasta päätöksenteossa, ja evankelinen liikekin on edelleen jyrkästi kahtiajakautunut naispappeuskysymyksen vuoksi. Vanhoista herätysliikkeistä silti vain rukoilevaiset kokoontuvat kahtiajakonsa takia kaksille eri kesäjuhlille.
Vanhoillislestadiolaisuus on elänyt jo pari vuosikymmentä seesteisiä aikoja. Herätysliikkeen sisällä voi nähdä lähinnä vivahde-eroja siinä, miten liikkeen välittämää sanomaa pitäisi viedä eteenpäin nousevalle sukupolvelle. Vanhoillislestadiolaisten käytännön toimintaan liittyvä ongelma taas on se, kuinka pitää hengissä väkeään menettävien alueiden rauhanyhdistykset.
Tulevaisuudessa nähdään, ryhtyvätkö kirkon niin sanotut vanhauskoiset eli naispappeutta torjuvat ryhmät ja järjestöt järjestämään yhteisiä kesätapahtumia. Nämä ryhmäthän ovat jo alkaneet järjestää eri puolilla maata omia jumalanpalveluksiaan.