Pohjoisen viljelijöiden kiukku on ymmärrettävä. Leikata nyt pysyväksi sovittua tukea vain siksi, että kurjuus jaetaan tasan etelän viljelijöiden kanssa. Etenkin, kun ei ole pakko: Euroopan unioni ei pakota. Juoni on vain kotoisten herrojemme ketkuilua.
On vissi ero viljellä etelässä ja pohjoisessa. Sadot ovat tyystin eri tasoa. Tämä on ratkaissut, mitä missäkin tehdään. Siinä, missä etelän viljelijä nostaa tulonsa viljasta ja lepää suurimman osan vuotta pankolla, hänen pohjoinen toverinsa saa toimeentulonsa karjasta ja on kiinni työssään ympyriäiset päivät läpi vuoden.
Jako etelän ja pohjoisen välillä on vanha. Jo silloin, kun Maataloustuottajien keskustajärjestö MTK oli vielä neuvotteluosapuoli iltalypsyillä, etelä ja pohjoinen olivat tukkanuottasilla. Käytiin jatkuvaa vääntöä, mille tuotannonaloille tukea painotetaan; niille, joita tehdään etelässä vaiko niille, joita voi harjoittaa pohjoisessa.
Siihen verrattuna, kuinka viljelijäväestö lataa nyt vasten uunituoreen maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaojan kasvoja, Lipposen hallitusten pitkäaikaista vastaavaa ministeriä Kalevi Hemilää käsiteltiin miltei silkkihansikkain.
Näin, vaikka Hemilää voidaan pitää nykymuotoisen maatalouspolitiikan Suomen pään arkkitehtina. Hänen aikanaan ajettiin läpi monin verroin suuremmat muutokset maatalouspolitiikkaan kuin mitä merkitsevät artikloihin 141 ja 142 nyt tehtävät heikennykset.
Toki kärsämäkiseltä maatilalta maailmalle lähtenyttä Hemilääkin kirottiin. Mutta samalla ymmärrettiin, ettei kukaan olisi tainnut kyetä junailemaan asioita EU:n herrojen kanssa paremmin kuin tämä Suomen parhaaksi maatalouden asiantuntijaksi arvostettu Hemilä.
Se, että Korkeaojan päälle kaadetaan suuri synnin taakka, on perua maatalousväestön pääpuolueen keskustan pitkäaikaisesta oppositiossa olosta. Uuden hallituksen ja sen maatalousministerin harteille vieritettiin ylimitoitetut odotukset. Ikään kuin nämä kykenisivät yhdellä iskulla poistamaan kaiken sen pahan, mitä maaseudun ihmiset ovat muutoksen kourissa joutuneet kokemaan.
Riita maataloustuista ravisuttaa paitsi tuottajajärjestöä myös keskustapuoluetta. Yhteen otetaan niin tosissaan, että on vaikea kuvitella ainakaan MTK:n selviävän taistosta kuivin saappain. Ei ole ihme, vaikka Esa Härmälä on se, joka viime kädessä maksaa laskun omalla asemallaan.
Juha Korkeaojan eroa on niin ikään vaadittu äänekkäästi. Hänen omassa puolueessaan on yhä voimia, jotka haluaisivat jatkaa Irak-kuvioiden yhteydessä maton alle lakaistua sisäistä pyykinpesua.
Taitaa vain olla kuonaa rattaissa on sen verran paljon, että jos ministerijako mennään avaamaan, ei selvitä yhden henkilön vaihdoksella, kuten kesällä. Tästä aukeavan taistelun loiskeet ovat pitkästä aikaa hallitukseen päässeelle keskustalle puolestaan siksi arvaamattomat, ettei sitä tohdita tehdä.
Maatalous on ollut eräänlainen kansallinen projekti Suomessa. Yli puoluekentän maanviljelyn on haluttu säilyvän myös Euroopan unionissa oltaessa. Nyt vireillä olevat tukiheikennykset on torjuttu laajalla rintamalla.
On vaara, että avoimeksi äitynyt riitely repii auki vanhat etelän ja pohjoisen väliset taistelut ja johtaa uusista tukiratkaisuista neuvoteltaessa eri tuotannonalojen väliseen kamppailuun. Siitä ei hyvä seuraa. Ei ainakaan maatalousväelle.