Astuminen suureen helsinkiläiskirkkoon pari minuuttia ennen kymmentä sunnuntaiaamuna säpsäyttää maalta tulleen. Missä ihmiset ovat? Alkaako jumalanpalvelus vasta yhdeltätoista? Olivatko ovet siksi auki, että tänne pääsee etukäteen hiljentymään?
Päätä ei paljon kehtaa pyörittää, koska kasvoille saattoi jäädä hölmistynyt ilme. Vaivihkainen laskutoimitus antaa kuitenkin vastaukseksi, että eri puolille kirkkoa kokoontunutta väkeä on yhteensä viitisentoista henkeä. He vaikuttavat orvoilta, sillä sisään mahtuisi 2 600 ihmistä.
Mitä pappi ajattelee, kun näkee, että väkeä ei ole enempää? Kääntyykö takaisin sakaristoon tai vetääkö toimituksen jollain supistetulla kaavalla? Pappi tulee, eikä näytä hämmästyneeltä. Hän hoitaa tehtävänsä kunnialla ja on valmistanut hyvän saarnankin. Myös kanttori on alansa taitava ammattilainen, mutta virret kuulostavat yksinlaululta.
Jumalanpalvelus olisi voinut jäädä mieleen hyvän sisältönsäkin puolesta, mutta nyt se jäi toisesta syystä: missä on kirkkokansa näillä tv-sarja Kotikadusta tutuiksi tulleilla vaurailla kulmilla?
Helsingin seurakuntayhtymässä pidetään näinä päivinä erilaisia palautekokouksia viime viikolla järjestetystä seurakunnallisesta Armo-tapahtumasta. Kampanja näkyi pääkaupungissa paitsi monenlaisina tilaisuuksina myös mainoksina katukuvassa ja lehdissä.
Kampanjamainonnassa yhteyden luomista "yläkertaan" verrattiin kännykkäliittymän hankintaan. Liittymän avaukseen tarvitaan vain kaksi kättä: ne voi panna ristiin.
Helsinkiläisten seurakuntien vastuullisilla on kova haaste. Kirkon jäsenyyden suosio liukuu pääkaupungissa alamäkeä, joka ei näytä tasaantuvan. Kun koko maassa luterilaiseen kirkkoon kuuluu runsaat 83 prosenttia kansalaisista ja Oulussakin yli 86, Helsingin lukema on pudonnut alle 70:n.
Armo-tapahtumalla yritettiin arvattavasti tavoittaa niitä, jotka ovat seurakunnan joskus jättäneet, mutta yhtä lailla pitämään kiinni niistä, jotka yhä kirkkoon kuuluvat. Kylmin luvuin tapahtuman onnistumista voidaan tuonnempana arvioida siitä, miten liittymis- ja eroluvut ovat kehittyneet.
Silti tavoitteena on tuskin vain kaunistella Helsingin seurakuntien jäsenmääriä vaan tuoda kansalaisten tajuntaan viesti armon merkityksestä. Sanalla on kristillinen sisältönsä, mutta myös käytännön elämään liittyvä. Seurakuntien tehtäviin kuuluu kummankin esillä pitäminen.
Suurkampanjan voi toteuttaa monella tavalla, ja aina löytyy niitä, jotka tietävät jälkikäteen parhaiten, miten se olisi pitänyt toteuttaa. Kirjailija-pastori Jaakko Heinimäki löysi Metro-lehden kolumnissaan myös huumoria käyttävästä kampanjasta armottoman virheen. Hän piti armon rinnastamista kännykkäliittymän hankintaan mauttomana: "Armoa ei voi ostaa. Sitä voi vain kerjätä."
Voihan sen noinkin sanoa, jos haluaa käyttää mystisvivahteista herännäistermistöä. Mutta jos tavalliselle stadilaiselle sanoo arjen tai olemassaolon tuskassa, että armoa kerjäämään siitä, niin luultavasti seurauksena on entistä suurempi hämmennys ja epätoivo.
Enemmänkin kampanjassa häiritsi, että sen tilaisuuksissa näyttivät esiintyvän samat vanhat kierrätysjulkkikset, joilla arvellaan olevan syvää sanottavaa milloin mistäkin maailman ilmiöstä. Mutta jos se toimii, niin olkoon niin.
Mitä koko Helsingin kampanja ja sen onnistuminen Pohjois-Suomessa liikuttaa? Ainakin sitä, että liukuvat ne jäsenyysluvut alaspäin täälläkin, vaikka muistaisi senkin, ettei vain kirkkoon kuulumisella mitata ihmisten uskoa tai uskonnollisuutta.