Suomalainen työelämäkeskustelu ja käytäntö työpaikoilla ovat kuin eri planeetoilta. Yhtäällä ovat asiantuntijat, jotka huolehtivat väestön vanhenemisesta ja nuorten ikäluokkien pienenemisestä. Arjen tasolla kamppailevat työttömyys- ja työeläkejärjestelyihin enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti pakotetut työntekijät, jotka joutuvat siirtymään työelämästä pois.
Kansantalouden ja ruohonjuuritason yhteensovittamista vaikeuttaa se, että samaan aikaan nuorten on jo massamitassa vaikea etabloitua työmarkkinoille. Nuorisotyöttömyys on paikoitellen hätkähdyttävän korkea. Köyhyys ja työttömyys ylipolvittuvat. Kaupunkeihin syntyy asuinalueita, joista jo toisessa ja kolmannessa sukupolvessa ei enää aamuisin lähdetä töihin. Kainuun korvessa, Lapin peräpitäjissä ja paikoin Koillismaalla työttömyys on vallitseva olotila. Näköalattomuus ja toivottomuus valtaavat alaa.
Arvovaltaiset työryhmät ja komiteat miettivät pää punaisena, miten hyvinvoinnin jatkuminen taataan. Näiden työryhmien toistuva viesti on se, että suomalaisten on jatkettava työelämässä nykyistä pitempään niin työuran alku- kuin loppupäässä. Tähän visiointiin kuuluu se, että työpaikoille luotaisiin ikäjohtamista, hieman kevennettyjä työnteon tapoja joustavine työaikoineen.
Tähän idylliseen kuvaan alkoi jo jossain vaiheessa uskoa, sillä vuosikausia on hoettu, että suuret ikäluokat avaavat eläköityessään työikäisille mahtavat markkinat, jossa voi valita mitä ja missä tekee työtä. Taantuma ja yt-rumbat onnistuivat tappamaan odotukset joustavasta ja pitkään jatkuvasta työurasta, johon kuuluu arvostettu hiljaisen tietopankin asema tutulla työpaikalla.
Vuosia velloneen itsepetoksellisen keskustelun jälkeen eläkkeelle jäädään yhä noin 58-vuotiaana. Se on kaukana virallisesta eläkeiästä ja tavoitteista. Arkinen työelämäkeskustelu on saanut ikävän sävyn. Taantuman jyystäessä nurin työpaikkoja tylyt faktat alkavat olla selvillä. Jokainen joutuu pohtimaan, kenellä on riittävästi sosiaalista, henkistä ja fyysistä osaamista, joka pitää kiinni työelämässä.
Kyse on polttavasta ristiriidasta, sillä liian aikainen eläköityminen maksaa. Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Guy Ahonen on laskenut, että varhainen eläköityminen maksaa 21 miljardia euroa vuodessa. Summa on puolet valtion budjetista! Liian varhainen eläköityminen köyhdyttää suoraan yhteiskuntaa. Eteran ylilääkäri Juhani Juntunen (Kaleva 3.1.) leimasi ikääntyvien irtisanomiset hölmöksi hommaksi. Hän tyrmää käsityksen, jonka mukaan nuoret työntekijät olisivat tehokkaampia kuin vanhat.
Ei suomalainen työnantaja niin tyhmä ole, ettei ymmärtäisi ikääntyvien arvoa. Kun järjestelmä on sellainen kun on, sitä hyödynnetään ja sillä sipuli. Tilanne on jo johtanut siihen, että irtisanomisten laillisuudesta käräjöidään entistä useammin. Tietonsa ja taitonsa tunteva työväki ei niin vain nöyrin mielin poistu, kun näytetään ovea, jos ei ole perusteita.
Työelämässä jako A- ja B-luokan työntekijöihin kiihtyy. Työelämässä ovat vakituisissa työsuhteissa keski-ikäiset koulutetut ihmiset ja määräaikaisissa työsuhteissa koulutetut nuoret työntekijät. Ulkoistetuilla tuotantotiimeillä hoidetaan kysynnän suhdannehuiput. Tämä vaikuttaa työpaikkojen sisäiseen dynamiikkaan. Joustavuuden kustannuksella luodaan lyhytjännitteiset ja katkonaiset työmarkkinat. Samalla työntekijöiden edunvalvonta ja työelämän laatu heikkenevät.
Kaikilla ei työttömyys väijy nurkan takana. Työllisyysaste on edelleen 67 prosenttia, mitä voidaan pitää hyvänä lukuna. Ruuan hinta on laskenut, palkankorotukset tuovat lisän kukkaroon, eikä verotusta ole vielä kiristetty. Odotettavissa kuitenkin on, että yhteiskuntajärjestelmä joutuu koetukselle, kun työttömyys kasvaa ja pitkittyy. Mitä tapahtuu, kun alkanut kurimus vakiintuu pitkäaikaistyöttömyydeksi?
Viime lamassa toivo pantiin vientiteollisuuteen ja aikaa myöten se tuotti tulosta. Nyt vientiteollisuus on globalisaation pyöriteltävänä, eikä uutta nokiaa ole näköpiirissä. Löytääkö Suomi uudet kasvun avaimet, vai onko edessä köyhtyvä ja marginalisoituva kansakunta ja kansantalous?
Nyt pitäisi miettiä, mitä vahvuuksia meillä on. Katetta löytyy väitteille, joiden mukaan meillä on korkea koulutus, vahva tuotekehitys, edellytykset vihreään teknologiaan, innovatiivisuus, kohtalaisen myönteiset ulkomaalaisasenteet ja yrittäjäystävällisyys. Ne pitää brändätä imagoksi, jonka avulla Suomi tai esimerkiksi Oulu tehdään niin houkuttavaksi, että tänne kannattaa tulla ja täällä kannattaa elää, tehdä työtä ja yrittää. Muut vaihtoehdot ovat vähissä.