Iltapäivän auringonvalo kultaa aavan peltomaiseman. Lunta ei tuulen pieksämällä pellolla juurikaan ole, puita ja heinänkorsia sentään koristaa hieno huurre. Pohjoinen ilmavirtaus on nyt tuonut sen kauan kaivatun oikean talven. Kertaakaan aiemmin tälle talvelle ei ole pakkanen tällä tavoin kipristellyt poskipäissä.
Kävelen kohti vanhaa latoa. Huurre on tarttunut sen seiniin ja hirret paukahtelevat kireässä pakkasessa. Laskevan auringon valo saa ladon seinät hohtamaan oransseina. Taivaalla loistaa helmiäispilviä. Ne tuntuvat kilpailevan puiden ja ladonseinän kanssa aukean värikkäimmän tittelistä. Keltasirkkuparvi ruokailee kuuraisessa heinikossa. Ne pölähtävät lentoon edestäni ja siirtyvät hiukan etäämmälle.
Tämä lato on vanhentunut arvokkaasti. Se seisoo suorassa ja ryhdikkäästi. Kärppä näyttää käyttävän sitä tukikohtanaan, sen verran tiheät polut se on jälkeensä jättänyt. Itse otuksesta ei kuitenkaan nyt näy vilaustakaan.
Vanhat hirsiladot ovat uhanalaisia, kovin paljoa niitä ei enää ole jäljellä. Rakennuksina ne ovat olleet niin tavallisia ettei niille oikein ole osattu antaa arvoa. Latojen uhanalaisuuden on huomannut myös Suomen maatalousmuseo Sarka, joka käynnisti talvella 2005 "Lato joka maakunnasta" -hankkeen. Tarkoitus oli kerätä museoon kattava läpileikkaus eri alueiden perinteisistä hirsiladoista. Vuoden 2006 aikana museoon pystytettiin 6 eri-ikäistä latoa eri puolilta Suomea.
Museo haluaa hoidossaan olevalla kokoelmalla innostaa latojen omistajia suojelemaan tätä arvokasta osaa perinnemaisemaa ja rakennusperinnettä.