Helene Schjerfbeckin suuri näyttely on ollut jo Hampurissa ja Haagissa. On erityisen onnellista että se saatiin Pariisiin, vähän edellisiä laajempana: 125 maalausta, akvarelleja, piirustuksia ja dokumentteja. Seitsemänkymmentä vuotta kestäneestä luomiskaudesta on nyt loistava näyttelykirja saksaksi, englanniksi ja ranskaksi.
Näyttelyn on koonnut saksalainen taidehistorioitsija Annabelle Görgen, suomalaisena asiantuntijanaan Ateneumin intendentti Leena Ahtola-Moorhouse.
Pariisissa Schjerfbeckin omakuvia oli esillä tämän saman museon pohjoismaisen taiteen näyttelyssä yhdeksän vuotta sitten, ja Musée du Luxembourgin 1900-luvun Omakuvia-näyttelyssä muutama vuosi sitten.
Juuri Ranskassa nuori, lahjakas Helene Schjerfbeck maalasi useana talvena vuodesta 1880 alkaen, Pariisissa tai ulkosalla Bretagnessa Maria Wiikin ja Helena Westermarkin kanssa. Henkilökuvia, asetelmia, maisemia, laatukuvia.
Vuonna 1923, kun maalausmatkat olivat jo ohi, hän kirjoitti ranskalaiselle Revue Moderne des Arts & de la vie -lehdelle: "--- heikon ruumiinrakenteeni vuoksi en voi työskennellä paljon, vain tunnin tai kaksi, joskus kokonaisen aamupäivän. Sitten vuoden 1897 en ole nähnyt maalausnäyttelyä, ainoastaan jäljennöksiä."
"Asun maalla missä näen vain työläisiä ja tehtaaseen meneviä nuoria naisia; en poistu huoneestani; ateljeeta minulla ei ole koskaan ollut. --- Haaveeni olisi maalata vielä kerran Ranskan valoa, rauhaa, yksinäisyyttä, rakkautta työhön, tuossa maassa jota olen rakastanut aina paljon nuoruudestani saakka."
Pariisi oli Schjerfbeckin aikana uuden taiteen keskus. Vaikka hän tuolloin pitäytyi realismissa, ei omaksunut ajan uusia virtauksia, impressionismia, jälki-impressionismia, symbolismia, syntetismiä, tai myöhempää fauvismia tai kubismia - kenties häneen sittenkin tarttui täältä uskallusta: kubismin jykevyyttä ja värien abstraktiutta, jonka voimin hän Suomessa pitkinä vaikeina vuosina kulki omaan pelkistettyyn suuntaansa.
Esimerkiksi Varjo muurilla, 1927, ei ole kaukana Sérusier´n 1880-luvun maalauksesta. Entä värikäs asetelma Kurpitsoita!
Hiljaisuudessa hän tutki myös jäljennöksistä El Grecoa, Cimabueta ja japanilaisia kuvia ja loi tästä kaikesta oman tyylinsä.
Suomalainen taidemaailma oli Schjerfbeckistä ensin innostunut, etenkin hänen historiamaalauksistaan, mutta suhtautui häneen sittemmin nuivasti. Hän jäi vaille kannustusta, kunnes tapasi Einar Reuterin, ja 1913 taidekauppias Gösta Stenmanin joka tuki häntä taloudellisesti ja teki häntä tunnetuksi jo hänen elinaikanaan.
Schjerfbeckin omakuvat ovat ainutlaatuisia taidehistoriassa, paitsi määrän, myös riipaisevan rohkeuden vuoksi.
Yksinäisinä vuosinaan hän maalasi henkilökuvia ja asetelmia, paljon toisintoja.
Avajaisissa yleisö tuntui haltioituneelta. Ahkerasti 30 vuotta näyttelyissä käynyt Marie-Bertrande Merien keskusteli joka ikisestä teoksesta vuolaasti ystävättärensä kanssa; he sanoivat olevansa etuoikeutettuja koska saavat nähdä tämän näyttelyn!
Heitä viehätti värien hohtava lempeä valo ja rakkaus, arkisten aiheiden tunnelataus ja naisellisen pehmeyden rinnalla oleva voima. Omakuvista tuli mieleen Munchin Huuto ja vanhuuden omakuvat kertoivat heidän mielestään ihmisolennosta kuoleman edessä, ei vain naisesta.
Miehensä kanssa kiertänyt, ilmeisen vaikuttunut Martine Wilmet sanoi että suomalaiset saavat olla Schjerfbeckistä ylpeitä. Omakuva profiilista, 1933, toi hänen mieleensä Toulouse-Lautrecin.
Tapaamani ihmiset olivat ällistyneitä että näin suuri maalari on jäänyt tuntemattomaksi.