Ensin Irak, sitten Afganistan ja nyt Libya. Ennen Irakia vaikka mitä. Eikä tämä lopu Libyaankaan. Televisioruudussa lentokoneet halkovat taivaita upeissa muodostelmissa. Ohjukset sinkoutuvat laivoista ja jättävät kuvauksellisen vanan jälkeensä.
Seuraavat kuvat näyttävät jo, kuinka ohjus suunnataan tarkasti kohteeseensa ja kuinka se osuu maaliinsa. Kohta kansanjoukot hurraavat tuhotun tankin ruhon ympärillä.
Näin valvotaan lentokieltoa ja suojellaan siviilejä.
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama astui televisioruutuihin vakuuttamaan, ettei Yhdysvallat sulje silmiään raakalaisuuksilta muissa maissa.
Sodilla on ruusuiset tulevaisuudennäkymät. Eläähän miltei puoli maailmaa jonkinasteisten raakalaisuuksien oloissa. Maailmanpoliisin roolia ei käy kateeksi.
Televisioruudun välittämä sota on totuutta ihmeellisempi. Se on täynnä upeita kuvakulmia ja kiihkeää menoa kuin toimintaelokuvassa. Voittajat hymyilevät, he ovat sankareita.
Totuus on toisenlainen. Se on kuvottava. Välitämme siitä kuvaa tai emme. Siviilien puolustaminen kun vaatii siviiliuhrinsa. Läntinen maailma ei ole syöksemässä Muammar Gaddafia vallasta, vaikka kaikki tietävät, ettei tilanne maassa ratkea ennen kuin Gaddafi on pantu viralta.
Jos Gaddafin puheisiin on uskominen, hän ei lähde muuten kuin jalat edellä. Ja kuka on hän, joka perii Gaddafin paikan beduiiniteltassa? Kukaan ei tiedä. Ollaanko vain luomassa pohjaa uudelle hirmuhallinnolle?
Suomalaiset isät puhuivat myös sodasta. Kerrottiin, kuinka ryssän asemiin hyökättiin, asemat vallattiin ja vihollinen pakeni päätäpahkaa metsään. Lauantaisaunan lauteilla naureskeltiin, kuinka typerästi velivenäläinen soti. Silti se voitti. Öisin isät kävivät toisenlaista sotaa. Jotkut näkivät painajaisia koko loppuelämänsä. Niistä ei puhuttu edes pojille, edes saunan lauteilla.
Ei siitä, kun kaveri katosi ja paikalle jäi vain kuoppa pommista. Ei irtonaisista päistä, jaloista ja sisäelimistä. Ei siitä, kuinka henkeä pidätellen juostiin tuliylivoiman alta pois.
Puhumattakaan, että sinne jäivät tuhannet ihmiset, satojentuhansien kodit. Muistot. Joiltakin kaikki.
Koulussa maailmanhistoria oli sotien ja sankareiden historiaa. Suuria sotapäällikköjä ihailtiin. Heidän sotaretkensä yksityiskohtineen kerrattiin. Sodista tehtiin jännitysnäytelmiä.
Ohimennen mainittiin toki, että joku kaupunki tuhottiin ja joku kansakuntakin saattoi pyyhkiytyä pois maailmankartalta. Ei kerrottu, mitä tunsi ja koki pieni ihminen. Ikään kuin ennen olisi sodittu vain joillakin sotatantereilla, joissa ei olisi ollut äitejä ja lapsia lainkaan. Vain raavaita miehiä. Urhoja.
Entisaikojen sodat elävät tämän päivän sodissa. Väkivalta on aina synnyttänyt väkivaltaa. Kuinka herkästi pintaan nousevatkaan vuosikymmeniä tai vuosisatoja sitten koetut väkivaltaisuudet. Sellaisetkin, joiden olemassaoloa virallinen tietoisuus ei ole tunnustanut.
Muurahaispesää ei tunnetusti tarvitse paljon sorkkia, kun se kihisee ja kuhisee. Ihmisen muisti toimii samalla tavalla, kun on kyse sodasta.
Ryssää osataan vihata. On osattu ainakin isostavihasta lähtien. Historian muisti on merkillinen.
Juuri kukaan ei puhu tänään väkivallattomasta vaihtoehdosta. Onko sellaista edes? Voisiko kuvitella, että ihminen olisi jo kehittynyt askeleen pidemmälle sitten puusta putoamisen ja sen aloittaman elämisen taistelun.
Irakissa ja Afganistanissa on nähtävillä, että väkivalta ei ole ratkaisu. Väkivallaton vaihtoehto jää siellä käyttämättä. Väkivalta on niin syvällä meissä, ettemme edes aseta sen oikeutusta kyseenalaiseksi. Hyökkäystä Libyaankin jotkut mainostavat jo suurena voittona, vaikka voitosta ei ole tietoakaan.
Missä ovat tämän päivän mahatma gandhit ja martin luther kingit tai kotoiset yrjö kallisemme? Heitä on ikävä.