Oulussa ei löydy vanhuksille riittävästi laitospaikkoja. Kun kotonaan asunut vanhus sairastuu, joutuu terveyskeskukseen tai sairaalaan ja tarvitsee kotia paremman hoitopaikan, ollaan umpikujassa. Kaupunginsairaalaa tai Oulun yliopistollista sairaalaa ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen hoitoon, eikä pysyvää hoitopaikkaa löydy.
Kotona asuvan vanhuksen siirtyminen hoitopaikkaan on joskus ongelmallista. Vaikka nykytilanne on vaikea, ihminen saattaa jyrkästi kieltäytyä lähtemästä kotoaan.
"Päällä on noidankehä. Meillä lääkäreillä on koko ajan näpeissämme kotisairaanhoidon turvin kiikun kaakun pärjääviä vanhuksia. Sitten he tulevat vähän huonompaan kuntoon ja joutuvat sairaalaan. Kaupunginsairaalassa ei ole tilaa, he kimpoavat yliopistosairaalaan. Lääkäri näkee, että potilas kuuluu vanhainkotiin, mutta paikkaa ei ole", selventää yleislääketieteen erikoislääkäri Pekka Niemelä Tuiran terveysasemalta.
Kestää kuukausia tai jopa vuosia ennen kuin paikka löytyy. Hakemassa ovat omaisista lähtien monet tahot. Usein vanhuksilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asua kotona, vaikka dementia olisi pitkällä tai potilas täysin vuoteen omana.
"Arvot ovat nykyisin sellaiset, että perheet eivät ole kovin yhteisöllisiä. Ihmiset eivät huolehdi omaisistaan vaan katsovat että kotihoidon tai muun tahon täytyy huolehtia heidän omaisistaan, vaikka he asuisivat samassa kaupungissa", Niemelä arvioi.
Vaikeita tapauksia
Itsemääräämisoikeus voi aiheuttaa ongelmia. Esimerkiksi yhdessä tapauksessa iäkäs puoliso hoitaa rintamamiestalossa 80-vuotiasta skitsofreniaa sairastavaa miestään. Myös muistihäiriötä sairastava mies ei halua muuttaa pois kotoaan, mutta omaishoitajan voimat alkavat ehtyä.
Henkikirjoittaja Eila Keränen Oulun maistraatista sanoo, että viimeisenä keinona tämän kaltaisissa tapauksissa on mahdollista lähettää potilas pakkohoitoon. Ensiksi olisi kuitenkin pyrittävä käyttämään kaikki mahdolliset pehmeämmät keinot, kuten neuvottelut viranomaisten ja omaisten kesken. Puolison päätösvalta on etusijalla.
Psykiatrian ja vanhuspsykiatrian erikoislääkäri Marika Lohvansuu psykiatrian klinikalta neuvoo käyttämään maalaisjärkeä. Alzheimerin tautia sairastava 78-vuotias rouva säästää lapsilleen perintöä niin hanakasti, että kieltää kotihoitajaa ostamasta ruokaa kaupasta.
"Jos ihminen kieltäytyy syömästä, häntä ei voi pitää kotona. Kuitenkin pelkällä kaurapuurolla ja näkkileivällä eläminen on oltava tiettyyn pisteeseen saakka sallittua, jos ihminen niin kerta kaikkiaan haluaa", Lohvansuu pohtii.
Erityisen hankaliksi asiat muuttuvat, kun mukaan tulee väkivalta. 82-vuotiaan yksin asuvan ja masennusta sairastavan miehen poika käy vaatimassa rahaa ja pieksääkin isäänsä rahaa saadakseen. Jos isä ei itse hae lähestymiskieltoa, viranomaisten on vaikea puuttua asiaan. Eila Keräsen mukaan kiristystapauksissa kiristäminen on usein loppunut silloin, kun uhrin varat on siirretty edunvalvojalle.
Surullinen tulevaisuus
Pekka Niemelä taustoittaa vanhustenhuoltoa 30 vuoden takaisilla näkymillä, jolloin vanhainkodeissa ja kunnalliskodeissa asui niin hyväkuntoisia vanhuksia, että he saattoivat oleskella ulkona ja pelailla pelejä. Nykyisin vanhainkoteihin viedään hoivaosastotasoisia, huonokuntoisia vanhuksia.
"Ennen riitti että oli tarpeeksi vanha ja tuntui, että nyt haluaa muualle. Nyt vanhustenhuolto on muuttunut täysin sairaalasuuntautuneeksi. Muutos siihen, että ihmiset hoidetaan mahdollisimman pitkään kotona, on ollut erittäin raju". Kiperään tilanteeseen hän ei näe juuri lohtua. Lisää laitospaikkoja ei olla valmiita rakentamaan. Suurten ikäluokkien vanhetessa tulevaisuus näyttää yhä surullisemmalta.
"Ainoa mahdollisuus on, että vanhukset olisivat kotona, ja yhteisöllinen arvomaailma muuttuisi. Ihmiset alkaisivat hoitaa toisiansa virkamiesten asemesta. Se on ainoa asia mikä saattaa tapahtua. Rahaa laitospaikkoihin ei löydy", Niemelä toteaa.