Kuntaliitoksiin pitää saada puhtia, koska moni kunta on talousyksikkönä aivan liian pieni ja sen kyky vastata palveluista on heikko. Työpaikkojen saanti voi kaatua kunnan rahkeiden heikkouteen ja muutama suuri leikkaus sairaalassa vie turhan ison osan pienen kunnan terveysbudjetista.
Mitään yksioikoista kaikille soveltuvaa palvelutuotannon mallia ei kuitenkaan ole. Kansallisen terveysprojektin mukaan toimiva ja hyvä terveyskeskus vaatii 20 000 ihmisen väestöpohjan. Tampereen yliopistossa tehty tutkimus päätyy siihen, että 8000 asukasta on kriittinen raja kohtuullisten palvelujen järjestämiseen. Jossain toimii taloudellisesti hyvin pienikin yksikkö, joidenkin kuntien etäisyydet taas voivat olla kohtuuttomia.
Myös kuntaidentiteetti heikkenee koko ajan. Yhä harvempi on asuinkunnassaan paljasjalkainen. Kunta ei ole nuorille enää itseisarvo. Myös palvelujen ostot yksityisiltä, muilta kunnilta ja seutukunnilta rapauttavat kuntaidentiteettiä. Mihin tarvitaan sellaista valtuustoa, joka ei päätä mistään?
Valtiovarainministeri Antti Kalliomäen kannanotto kuntien määrän puolittamisesta on oikean suuntainen ja tavoitteena hyvä.
Kalliomäen lääke ongelmaan on kuitenkin selkeä riman alitus. Ministerin koepallo työpaikkoja luovien kuntien suosimisesta valtionosuuksissa johtaa köyhimpien kuntien näivettämiseen. Se kirpaisee niiden asukkaita palvelujen heikkenemisenä. Leikkauksista eivät kärsi suinkaan kunnanjohtaja ja valtuuston puheenjohtaja, vaan tavalliset kuntalaiset. Esitys on kohtuuton myös siksi, että työpaikkojen luonti vaikkapa Savukoskelle on ihan eri asia kuin Helsinkiin. Suuri osa pääkaupungin työpaikoista syntyy ilman kaupungin satsauksia, kun taas Savukoski joutuu maksamaan ja ottamaan paljon riskejä työpaikoista.
Reilumpaa olisi käyttää kirvestä: säätää laki, jolla kuntien pakkoliitokset sallitaan. Silloin ainakin kaikki tietävät, mistä on kysymys. Parempi kertakirpaisu kuin jatkuva näivettäminen.
Tai sitten kuntaliitoksia pitää edistää kunnon porkkanoilla.
On pelättävissä, että koko kuntaliitoskeskustelussa ajaudutaan sivuraiteelle. Kuntaliitosten kanssa näperrellään ja työpaikat unohtuvat. Vain työ luo edellytyksiä palvelujen säilyttämiselle. Missä ovat etätyö- ja pienyritysprojektit? Pitääkö TE-keskuksen maaseutuosaston olla Oulussa? Entä valtionhallinnon jalkauttamisen käytännön teot? Entä syrjäseutujen elvyttäminen siten, että kesämökkejä voisi muuttaa nykyistä helpommin ykkösasunnoiksi? Julkisen sektorin yhteispalvelupisteet ovat kuivuneet kokoon. Paljon puhetta, mutta vähän villoja.
Perusmallin Lada ei muuttunut kolmeenkymmeneen vuoteen, kun sen sijaan Bemarin tuotekehittelyosasto kävi koko ajan kuumana. Absolutistit ovat suurimpia asiantuntijoita alkoholiongelmissa ja perheettömät lastenkasvatuksessa. Sama kohtaantumisen ongelma näkyy kuntaliitoksissa. Liitoskunnat ovat olleet lähes aina kohtuullisen hyvinvoivia kaupunkien naapurikuntia, jotka liittyvät keskuskuntaan.
Kuntasektorin ongelmakenttä ei katoa reikäleipäkuntien liitoksella, vaikka toki ne näyttävät suuntaa.
Millä näivettyvien haja-asutuskuntien liitokset lisääntyvät? Oikeaa vastausta ei ole. Yksi keino voisi olla, että tällaisille kunnille maksetaan yhtymisavustukset korotettuina. Parempi sekin kuin näivettäminen.