Kirjoittaja on Lapin yliopiston
rikosoikeuden professori.
Läänit siirtyivät historiaan, kun vuoden 2010 alussa aloittivat Avit ja Elyt eli kuusi aluehallintovirastoa ja 15 elinkeino-, liikenne- ja ympäristövirastoa. Avit ja Elyt liittyivät Itellan ja Destian mystisten nimien jatkoksi, jotka ennen olivat yksinkertaisesti vain posti ja tieliikennelaitos. Niistä yhdeksästä maakunnasta, joiden vaakunat ja maakuntalaulut opittiin kouluissa, ei myöskään ole juuri mitään jäljellä, kun teiden varsilla kyltit vaihtuvat tiheään tahtiin ja erilaisten hallintoalueiden ja seutukuntien rajat kulkevat kulkevat ristiin rastiin pitkin valtakuntaa.
Säätiedotuksillakin on ollut vaikeuksia kertoa missä sataa milloinkin. Suomi on pinta-alaltaan suuri maa, eivätkä kaikki tietysti ole joka kolkassa käyneetkään. Muutama vuosi sitten hämmästeltiin, kun sääkartoissa näkyi Kuusamo, mutta Rovaniemeä ei ainakaan. Ruka ja Kuusamo olikin varmaan monelle etelän ihmiselle hiihtolomilta pohjoisen kaupunkia tutumpi paikka.
Mutta ei Suomellakaan aina sääkartoissa hyvin mene. Kun Euroopan ulkopuolella CNN:n ja BBC Worldin säätiedotuksia seuraa, pohjoisen kaupungeista esiintyvät vain vuorotellen Oslo, Kööpenhamina, Tukholma ja Pietari. Suomi on jonkunlainen välitilamaa, vähän kuin säätiedotuksissa joku vuosi sitten esiintynyt väli-Suomi, mistä ilmaisusta keskisuomalaiset eivät varmaan kovin paljon pitäneet.
Onko sillä nyt niin paljon väliä, mitä miksikin kutsutaan? Kyllä on, sillä maailmaan hallitaan myös sanoilla. Kun vuonna 1982 tulin Rovaniemelle silloiseen korkeakouluun, satuin rehtori Esko Riepulalle kutsumaan hänen muutaman henkilön työskentelytilaansa toimistoksi, jonka hän oitis korjasi hallintovirastoksi, siis VIRASTO. Pullistelu on sittemmin muuttunut näennäiseksi vaatimattomuudeksi, kun nykyään entinen virasto kutsuu itseään yksiköksi. Byrokratia ei ole nyt muodissa, vaikka se yliopistoissa kasvaakin kovalla kyydillä.
Nimittelyssä yritetään seurata ulkomaisia esimerkkejä, jotka otetaan milloin anglosaksisten maiden hallinnosta ja milloin niiden pörssiyhtiöistä. Kun 80-luvun alussa kiertelin New Yorkin yliopistoja, eräässä aulassa oli tiski, jonka yläpuolella oli kyltti Rape Center, siis raiskauskeskus, jolloin tietysti kysyin paikalla olevalta tytöltä, että mitäs palveluja täältä saa. Ja hän kertoi, että he opastavat ja auttavat raiskauksen uhreiksi joutuneita. Myöhään kotiin palaava saattoi myös tilata saattajan, jos pelkäsi loppumatkaa metroasemalta opiskelija-asuntoonsa. Eikä aikaakaan, niin Suomessa erilaiset paikat, virastot ja laitokset alkoivat muuttua keskuksiksi. Ja saatiinhan Suomeen raiskauksen uhreillekin Tukinainen.
Mutta oli yliopistoilla aika ennen yksikköjä, keskuksia ja virastojakin ja oli hallintoakin. 60-luvulla Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnassa oli rouva Wegelius, joka kirjoitti pöytäkirjat ja tutkintotodistukset sekä asianajaja Juhani Salmenkylä, joka osa-aikaisena tiedekunnan notaarina kävi allekirjoittamassa paperit. Tällä hetkellä tiedekunnan hallintoa hoitaa parikymmentä henkilöä. Eivätkä ne jouten istu, vaan resurssien toivossa kirjoittavat hikihatussa ja joskus iltamyöhään erilaisia raportteja, suunnitelmia ja kehittämispyrkimyspapereita, joita milloin ministeriö tai keskushallinto kaipaa.
Muutoksissa oleellista on tiedostaa se, mikä on todellista kehitystä ja mikä vain näennäistä puuhastelua. Erilaiset konsultit ovat viime vuosina pystyneet myymään milloin mitäkin palvelua ja laatuprojektia yliopistoille. Opetuksen tai tutkimuksen laadusta ne eivät voi sanoa juuta tai jaata, mutta ainahan voi piirrellä laatikoita ja opiskelijapolkuja, ja siten työllistää paitsi itseään myös hallintoa erilaisilla työryhmillä, kokouksilla ja palavereilla.
Nämä laatuprojektit tullevat loppumaan vasta siinä vaiheessa, kun ulkomaalaiset gurut julistavat, ettei näillä keisareilla ole vaatteita tai konsultit onnistuvat yliopistoille myymään jälleen uudet konseptinsa. Yliopistojen opettaja ja tutkija on tässä prosessissa kuin se entinen neuvostokolhoosin lypsäjä, jonka työllään piti elättää paitsi itsensä, myös koko puolue- ja hallintoapparatuuri.
Tietotekniikka on aikaansaanut todellisiakin muutoksia, eikä vain toimimattomia järjestelmiä yliopistoihin. Tiedonkulku muuttaa maailmaa. Nyt helsinkiläisen lehden kauppaaja voi tosiasiassa soittaa vaikka Inarissa ja veroneuvoja istua Joensuussa. Eivätkä lennonjohdot siirry vain Tampereelle, vaan voivat tulevaisuudessa olla vaikka Frankfurtissa. Yliopistojen tutkijat ovat Agricolasta alkaen liikkuneet ja olleet kansainvälisiä, mutta nyt tämä kaikki on entistä vaivattomampaa.
Elämä ei ole pelkkää tekniikkaa ja prosesseja. Siihen kuuluu myös kulttuuria, traditioita ja jatkuvuutta. Instituutiot ja valtiojärjestelmät voivat romahtaa yhdessä yössä, mutta ihmiset, maisemat ja muistot säilyvät sukupolvesta toiseen, jos ne halutaan säilyttää. Tämän minulle opetti taiwanilainen kollegani, kun hän kuvasi Kiinan 4000 vuotta vanhaa historiaa. Äkkirikastuneissa yhteiskunnissa tätä ei aina ymmärretä.
Keskiajalta peräisin olevat vanhojen kaupunkien maistraatitkin ensin valtiollistettiin ja sitten lakkautettiin vuonna 1993. Mutta nimi sai uuden elämän, kun se annettiin vuonna 1996 valtion paikallishallintoviranomaiselle. Vaikka Helsingin maistraatti ei ole enää kaupungin alkuperäisellä paraatipaikalla Senaatintorin varrella, onhan se vähän komeampaa tulla vihityksi maistraatissa kuin valtion paikallishallintoviranomaisessa. - Eiköhän oteta läänitkin takaisin.