Heikko menestys sotilaskoulutuksessa ei merkitse välttämättä sitä, että palveluksessa heikko menestys toistuisi. Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian professori Martti Turtola osoittaa uudessa kirjassaan, että rintamakomentajan heikko opiskelumenestys ei merkitse mitään tosipaikan tullen.
Turtola on kirjoittanut elämäkerran kenraalimajuri Einar Vihmasta otsikolla Jääkärikenraali Einar Vihma - Ihantalan taistelun ratkaisija (Otava). Teos ei ole mikään juhlakirja eikä muutoinkaan mitenkään ylistävä kertomus tästä suhteellisen tuntemattomaksi jääneestä, karheasta sotilasjohtajasta. Turtola sanoo kirjoittaneensa kirjan tutkimuksen ehdoilla. Hän on tuonut kirjassa esiin niin hyvät kuin huonotkin puolet Vihmasta.
Turtolan teos ei ole vain elämäkerta. Hän myöntää, että kyse on myös sotavuosien yleisen kehityksen tulkitsemisesta Vihman uran kautta. Turtola antaa siten näkyvän panoksensa keväällä alkaneeseen erillissotakeskusteluun: hänelle jatkosota oli ehdottomasti erillissotaa.
Sabotööri ja
huimapää
Vihma opiskeli aluksi tavoitteenaan diplomi-insinöörin tutkinto. Opiskelut jäivät, kun jääkäriliikkeeltä kävi kutsu. Vihmaa luonnehdittiin "pommarijääkäriksi". Hän ei osallistunut muiden jääkäreiden tapaan taisteluihin Riianlahdella; hän oli täysiverinen sabotööri ja huimapää.
Sisällissodan jälkeen Vihma eteni nopeaan tahtiin puolustusvoimissa. Sotakorkeakoulu oli kuitenkin tuskien taival. Hän läpäisi viimeisenä yleisesikuntaupseerin tutkinnon ilman että hän sai aikaiseksi edes diplomityötä.
Sodassa Vihman johtajankyvyt tulivat kuitenkin esiin. Talvisodassa hän johti puolustustaisteluja Taipaleenjoella. Jatkosodassa hän johti divisioonankomentajana elokuussa 1941 menestyksekkäästi hyökkäystä Karjalan kannaksella. Tästä oli palkintona Mannerheim-risti ja ylennys kenraalimajuriksi.
Ehkä suurin menestys tuli kuitenkin kesällä 1944 Ihantalan suurtaistelussa. Vihman johtama 6. jalkaväkidivisioona oli keskeisessä osassa sitä taistelujen sarjaa, jolla puna-armeijan hyökkäys lopulta pysäytettiin.
Vihma oli ainoa suomalaiskenraali, joka kaatui vuoden 1944 taisteluissa. Vuonna 1942 kenraalikunnasta olivat kaatuneet kenraalimajuri Kaarlo Viljanen ja Aarne Snellman. Kaksi muuta kenraalia menehtyi jatkosodan aikana sairauskohtauksiin.
Pelottomuus
kostautui
Vihman kuolintapa kuvastaa hyvin hänen luonnettaan. Ihantalan suurtaistelut olivat elokuun alussa jo laantuneet. Vaurioituneiden neuvostopanssarien ryhmä kuitenkin aiheutti suuria vaikeuksia suomalaisjoukoille. Suomalaiset suunnittelivat iskun näitä panssareita vastaan. Vihma halusi ehdoin tahdoin mennä etulinjaan katsomaan operaatiota 5. elokuuta, ja tämä koitui hänen tuhokseen.
Vihma ja hänen seurassaan olleet esikuntapäällikkö, everstiluutnantti Ivar Palkama ja kaksi muuta upseeria joutuivat kranaattikeskitykseen. Palkama kuoli heti ja Vihma haavoittui kuolettavasti. Kaksi muuta upseeria selviytyi kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomina.
Suomalainen jalkaväkidivisioona menetti siten yhdellä kertaa sekä komentajansa että esikuntapäällikkönsä. Turtola kirjoittaa, että se oli ainutlaatuista ja anteeksiantamatonta. Johtamisen alkeisiin kuuluu, etteivät komentaja ja hänen esikuntapäällikkönsä hakeudu samaan aikaan ja samalla paikalla tieten tahtoen tulen alle.
Paikka ei
ollut edessä
Kaikissa sotatoimissa Vihma erottui monesta muusta rintamakomentajasta siinä, että hän kävi mieluusti etulinjassa. Hän oli paikalla miltei aina, kun jotain oli etulinjassa tekeillä. Hyvin usein divisioonaa johtikin esikuntapäällikkö, kun komentaja oli antamassa ohjeita joukkueille. Komentaja tarttui myös hyvin usein aseeseen ja ryhtyi ampumaan vihollisen suuntaan.
- Ei Vihman paikka ollut edessä, ei hän sieltä voinut johtaa, mutta tietenkin rintamajermuihin sillä oli vaikutuksensa, on Vihman adjutantti Karl-Gustav Lindman muistellut myöhemmin. Tosin monia muita komentajia on arvosteltu liiasta passiivisuudesta ja pysyttelemisestä turhan kaukana etulinjasta.
Vihma oli muutoinkin toimissaan ripeäotteinen ja jopa rehvakas. Turtolan mielestä jonkinlaista rehvakasta uhmaa osoitti esimerkiksi se, että Vihma ajoi kuljettajansa kanssa isolla mustalla ja kiiltävällä amerikanraudalla aivan lähelle rintamaa. Muut sotilasautot olivat luonnollisesti naamioituja, mutta komentajan auton piti olla kiiltävä.
Vihma oli myös mielipiteissään ehdoton. Karkureille hänellä ei ollut muuta lääkettä kuin "kuula otsaan". Hän erosi nuoruudessaan kirkostakin, kun seurakunnassa oli jonkin todistuksen yhteydessä tapahtunut kömmähdys.
Tästä kirkosta eroamisesta tuli Vihmalle ongelma vielä kuoleman jälkeenkin. Kuopion kirkkoherra ei suostunut siunaamaan kirkosta eronnutta. Päätös muuttui, kun ylipäällikkö ja tasavallan presidentiksi tullut marsalkka Mannerheim puuttui asiaan.