”Hallitus on vankka/kätyrlauma sankka/se kauhuntuskaa levittää yli/onnettoman maan./Urhojansa kansanvalta/työntää esiin kaikkialta/elämästä, kuolemasta kamppaillaan.”
Punakaartin marssin toisen säkeistön alku ei päde Suomeen enää perjantain jälkeen. Vihreiden lähdön jälkeen pääministeri Alexander Stubbin (kok.) hallitus on heikko. Opposition kätyrlauma on sitäkin sankempi.
Neljän puolueen hallitus on käytännössä 101 paikallaan heikko paitsi puhtaan matemaattisesti myös historiallisesti.
Tasavallan hallituslistaa saa kahlata aina vuosiin 1976–77 ennen kuin löytyy kapeaharteisempi ministeristö. Tuolloin istuneella Martti Miettusen (kesk.) kolmoshallituksella oli eduskunnassa takanaan kokonaista 57 kansanedustajaa. Hallituksella oli toki kummisetänään presidentti Urho Kekkonen.
Nippanappaenemmistö on uusi kokemus modernille EU-Suomelle, jossa on totuttu neljän vuoden välein pidettäviin eduskuntavaaleihin ja koko kauden istuviin hallituksiin.
Tätä vakautta on kestänyt rikkumattomasti vuodesta 1983 eli presidentti Mauno Koiviston valtakauden alusta. Sitä ennen hallitukset olivat enemmän tai vähemmän lyhytikäisiä.
Stubbin hallituksen särkymävara on käytännössä olematon. Viime vuosikymmenien hallituksilla on ollut pönkkänään jopa yli 140 ja vähintään 115 paikkaa. Nyt sukelletaan riskirajalle.
Jo ensi vuoden budjetin eduskuntakäsittelystä voi tulla lottoa. Kun eduskuntavaalit vielä painavat päälle, hallituspuolueiden riveissäkin vaalikuumeesta tuleva kiusaus painaa punaista saattaa olla suuri.
Oma lukunsa on tuleva ydinvoimaäänestys. Koska ydinvoima on omantunnonkysymys, hallitusrivit hajoavat äänestyksessä enemmän tai vähemmän. Hallitus tarvitsee, ja saa, sivustatukea ainakin keskustan ja perussuomalaisten riveistä.
Vihreiden Ville Niinistö on luvannut, ettei puolue äänestäisi niitä esityksiä vastaan, joiden valmistelussa se on ollut mukana.
Aika näyttää lupauksen arvon. Oppositiopolitiikan logiikka tahtoo olla sellainen, että äänestetään vastaan, vaikka asia olisikin hyvä. Lupaus näyttää alkaneen murentua jo nyt.
Huteraenemmistö tietää sitä, että hallitus voi joutua hakemaan oppositiosta tukea yksittäisissä asiakysymyksissä. Vaikka näin meneteltiin esimerkiksi sote-asiassa, kynnys ylittää barrikadi nousee mitä lähemmäksi vaalit tulevat.
Perimmäinen vastuu heikosta hallituksesta ei kuulu hallituksesta lähteneille vasemmistoliitolle tai vihreille, vaan perussuomalaisille. Lähdöt toki johtivat hallituspohjan murenemiseen.
Timo Soini ei halunnut keväällä 2011 viedä kokemattomia joukkojaan hallitukseen, vaikka jytkyn ansiosta puolueelle olisi kuulunut hallituspaikka.
Puolue korskuu nyt hallitushaluja, mutta miten seuraavien vaalien jälkeinen tilanne poikkeaa vuodesta 2011? Eipä juuri mitenkään muuten kuin että kansantalous on entistä pahemmin kuralla. Perussuomalaisille on hallituksessa luvassa entistä vaikeampia asioita.
Kun Stubb aloitti pääministerinä, hän kuvaili ministeristöään toimeenpanohallitukseksi, joka vain vie läpi tehtyjä päätöksiä. Vihreiden nostettua kytkintä tämäkin tehtävä on vaikea.
Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin kolme asiaa.
Tulevat hallitukset eivät ensinnäkään saisi mielellään olla ideologisesti hajallaan kuin varpusparvi. Vaikka Suomen puoluekentän rakenne pakottaa blokkirajan ylittäviin hallituspohjiin, liian suuri eriseuraisuus tuo ongelmia.
Toinen opetus on se, että hallitusohjelmista ei pidä tehdä monikymmensivuisia, yksityiskohtiin meneviä pakkopaitoja.
Kolmanneksi, vasemmistoliitto ja vihreät ovat osoittaneet lähdöillään, että niiden kyky kantaa vastuuta on huonoissa keleissä kyseenalainen.
Ville Niinistö sanoi heti lähtöilmoituksen jälkeen, että puolue haluaa seuraavaan hallitukseen. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasemmistoliitto taas näyttää olevan oppositiossa kuin kotonaan.
Kolumni