Maamme on valmistellut kaikkien aikojen suurinta kauppaa – uusien hävittäjien hankintaa – jo viitisen vuotta. Rahaa kerrotaan kuluvan 10 miljardia euroa. Siitä ei sen sijaan ole paljoa puhuttu, että koneiden elinkaarikustannukset nousevat vähintään 30 miljardiin.
Puhumattomuudessa heijastuu yksi hankintaan liittyvistä ongelmista: siitä ei ole käyty laajaa ja avointa kansalaiskeskustelua. Kättä on väännetty koneiden määrästä ja viime aikoina on hypetetty kunkin loppusuoralle päässeen viiden hävittäjän ylivertaisuutta.
Siitä, että mihin koneita todella tarvitaan, ei ole sen sijaan keskusteltu juuri lainkaan.
Kun hankinnasta valmistui vuonna 2015 esiselvitys, eversti evp, ilmatorjunnan tarkastaja Ahti Lappi asetti kyseenalaiseksi hankinnan keskeisimmät perusteet. Lapin argumentteja ei ole vieläkään osoitettu vääriksi. Sen sijaan on kehitetty uusia, mielestäni kestämättömiä perusteita.
Ahti Lapin faktat lähtivät ilmapuolustuksen muutoksesta, jonka tuloksena on siirrytty hävittäjistä ohjuspuolustukseen.
Kun aikaisemmin oma hävittäjä tuhosi vihollishävittäjän, viime vuosikymmeninä tällaiset tapaukset ovat loppuneet ja ilmatorjuntaohjukset vastaavat yli 90 prosentista pudotuksista.
Vielä ongelmallisempaa on, että hävittäjät eivät kykene lainkaan ohjusten torjuntaan – ilmatorjuntaohjus kykenee, mutta niitä meillä ei ole Bukien poistuttua käytöstä. Bukien lähtö tarkoittaa lisäksi sitä, että ilmatorjuntamme ei ulotu kuin kuuteen kilometriin – samaan kuin jatkosodan aikana.
Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Puolustusvoimien komentaja kertoi äsken, että meillä on käytössä ”passiivinen ohjuspuolustusjärjestelmä, joka perustuu suojautumiseen, liikkeeseen ja hajautettuun toimintaan”.
Maavoimien osalta voi ehkä kuvitella, että soturit väistelevät ohjuksia ryntäilemällä puskasta ja kiventaustasta toiseen.
Jotta järjestelmä olisi täydellinen, pitäisi vielä ratkaista sellainen pikkuasia kuin asutuskeskusten, lentokenttien, satamien ja lukemattomien muiden elintärkeiden kohteitten suojelu – ne kun eivät osaa väistellä.
Ainoa tehokas ja halpa tapa torjua hävittäjiä ja ohjuksia on siis ohjus. Ruotsi hankki amerikkalaisia Patrioteja, Turkki taas venäläisiä S-400:ia. Ohjuksilla Suomikin saisi ilmapuolustuksensa kuntoon parilla miljardilla.
Toki hävittäjillä on myös hyökkäyskäyttö. Suomi suoritti vähin äänin muutoksen ilmapuolustusvoimista ilmahyökkäysvoimiin hankkimalla Horneteihin ilmasta maahan –ohjukset (JASSM), jotka tulivat käyttöön pari vuotta sitten. Kysymys kuuluu: miksi ohjuksille tarvitaan hirvittävän kallis asealusta, kun kuorma-auton lava kelpaa. Maasta laukaistavat tykistöohjukset, raketit ja risteilyohjukset ovat hävittäjiin verrattuna kustannustehokkaita aseita.
Tietokirjailija Pentti Sainio on myös esittänyt hyvän kysymyksen ”minne Suomi pommittaa?”.
Hävittäjiä tarvitaan vain pieni määrä rauhanajan ilmavalvontaan, tunnistustehtäviin ja ilmatilaamme rikkovien lentokoneiden häätämiseen. Sota-ajan lentotiedustelu ja tulenjohto onnistuu drooneilla, joita voidaan myös käyttää hyökkäystehtäviin suurissakin parvissa. Kaukana ei ole myöskään aika, jolloin miehittämättömät lennokit pystyvät samaan mihin pilotin lentämätkin.
Uusiakin huteria perusteita on tuotettu. Nykyinen hallitusohjelma toteaa, että ”Hornet kaluston suorituskyky korvataan täysimääräisesti”, joka on kiertoilmaus sille, että hävittäjiä hankitaan 64 kappaletta. Siis 64 vanhan hävittäjän suorituskyky on sama kuin 64 uuden. Hämmästyttävää. Eivätkö hävittäjät ole kehittyneet lainkaan?
Toinen peruste 64 hävittäjälle on, että ”koko maata puolustetaan”. Jos siis hankimme 63 hävittäjää, jossakin jää puolustamatta noin 5 000 neliökilometrin pala isänmaatamme. Lukumystiikan taustalla on tosiasiassa se, että Pariisin rauhansopimus 1947 rajoitti hävittäjien määrän 60:een ja ne neljä ovat esimerkiksi ”koulutuskoneita”. Siis: lukumäärä on selvä, sille on vain kehitetty kulloinkin tolkulliselta kuulostava peruste.
Ainakin 64:n lukumäärä ja hallitusohjelma ovat tähän saakka olleet voimassa. Taannoin koneiden hankintaprojektista vastaava upseeri kuitenkin ilmoitti, että niitä hankitaan niin monta kuin 10 miljardilla sattuu saamaan. Muutama päivä sitten tilannetta ”valaisi” myös kansliapäällikkö Jukka Juusti, joka kertoi eräiden hävittäjävalmistajien jo tarjonneenkin 64:stä poikkeavia määriä koneita.
Viime viikot ovat tuoneet kuvaan vielä yhden uuden ongelman. Korona iske valtiontalouteemme loven, jonka valtavuutta voimme vain arvailla. Tässä tilanteessa emme tarvitse 30 miljardin lapioimista aukkoon, josta rahalle saatavan vastineen merkitys maanpuolustukselle on vähintäänkin kyseenalainen.
Jouni Suistola on professori emeritus ja dosentti.