Evankelisluterilaisten seurakuntien hautausmaille tuodut irralliset, rihkamaan verrattavat muistoesineet ja muut tavarat ovat puhuttaneet seurakuntien puutarhureita heidän omassa piirissään jo jonkin aikaa. Miten ammattilaiset ja seurakunnat suhtautuvat tähän uudenlaiseen ilmiöön virallisesti, siitä ei ole kannanottoja näkynyt ainakaan julkisuudessa. Juuri nyt seurakunnan työntekijöiden yhteisissä tapaamisissa pohditaan oheistavaraa ajankohtaisempaa aihetta, uuden hautaustoimilain vaikutusta seurakuntiin ja hautapaikkamaksuihin.
Vaikenemiseen on kuitenkin todennäköisesti muukin syy kuin kiire. Ongelma lienee siinä, miten rajoittaa yhä yleisemmäksi käyvää ilmiötä niin hienotunteisesti, ettei se loukkaa surutyötään tekeviä ja tunnemyrskyissä eläviä omaisia. Asia on vaikeusasteeltaan aivan erilainen kuin päätös hautamuistomerkkien enimmäiskoosta, sopivuudesta ja istutuksista hautausmaan käyttösuunnitelmassa.
Ulkopuolisen on mahdotonta tietää, millaisella perusteella esine on haudalle valittu. Onko ympäristöstään selvästi erottuva valkoinen posliinienkeli, vihreäsävyinen soittajapoika tai jokin muu esine vainajan haudalle tuotu uudenlaisen ilmiön seurauksena vai liittyykö se jollakin tavalla vainajan historiaan?
Olipa peruste kumpi tahansa, vainajan omaisten kannattaisi muistoa vaaliessaan kuitenkin aina pohtia, missä kulkee hyvän maun raja. Sekin on hyvä muistaa, että mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovikaan toiselle. Halpakaupasta ostettu posliinienkeli pikkulapsen haudalla tuntuu luontevalta ja inhimillisesti koskettavalta. Jos sellaisia on viisi kappaletta kolmekymmentä vuotta sitten kuolleen ikäihmisen viimeisellä leposijalla, tällaisessa tapauksessa vainajan muiston vaalimistapaa ei ole ehkä loppuun asti harkittu.
Irrallisten tavaroiden tuominen hautausmaalle ei ole vain tyylikysymys. Ne vaikeuttavat hautojen hoitoa ja särkyvät talvipakkasilla helposti.
Hautausmaat ovat peili ympäröivästä yhteiskunnasta, ajasta ja kulttuurista. Joissakin Euroopan maissa hautausmaat ovat värikkäitä erilaisista muistoesineistä, ja niille kokoonnutaan muistelemaan vainajaa juhlien. Venäläiset tuovat tavaroiden ohella haudalle myös vainajan valokuvan. Joissakin maissa heikoimmin toimeentuleva väestö asuu hautausmailla ja niiden liepeillä.
Suomalaisilla hautausmailla ainakin toistaiseksi on aistittavissa vielä levollista arvokkuutta. Viimeaikainen kehitys enteilee kuitenkin, ettei se ole itsestään selvää. Erilaisia irtotavaroita tuodaan haudoille entistä enemmän haalistuneiden tekokukkien ja monenlaisten kynttiläasetelmien lisäksi. Jotkut pelkäävät, että seuraavaksi haudoille ilmestyy puutarhamyymälöiden pihatonttuja. Valkoinen ilmapallohan siellä on nähty vappuna jo nyt!
Varsinkin uusimmille hautausmaille levinnyttä ilmiötä seurataan seurakunnissa hieman etäältä. Kieltoihin, rajoituksiin ja virkamiesmäisiin otteisiin ei helposti haluta mennä niin kauan kuin vainajien muiston kunnioitus tavaroilla pysyy kohtuudessa. Posliinienkeleiden kielto hautausmaalla olisi sitä paitsi ristiriidassa jopa kirkon opin kanssa. Helposti kyseltäisiin, miten kirkko voi ajaa pois enkeleitä, kun se samanaikaisesti kutsuu niitä.
Kirkolle ei jää asiassa vaihtoehtoja. Se voi herättää asiasta keskustelua ja vedota vainajien omaisiin. He ratkaisevat, tuleeko Suomen hautausmaista rihkaman näyteikkunoita vai säilyykö siellä, ainakin vanhemmille sukupolville, tärkeä harmonia ja arvokkuus.