Oulun kaupunginteatteri, Rauhala. Torben Betts: Kuunteleva taivas. Suomennos Aleksi Milonoff. Ohjaus Leena Salonen. Lavastus Sakari Murtola. Puvut Pirjo Valinen. Valot Erkki Häikiö. Äänet Kari Koret. Näyttelijät Hannu Kangas, Anneli Niskanen, Tuula Meisaari, Anneli Juustinen, Ari Piispa ja Maria Rankka.
Torben Betts: Kuunteleva taivas. Suomennos Aleksi Milonoff. Platform - nykynäytelmän areena. Lasipalatsi.
Oulun kaupunginteatterin evakko jatkuu mielenkiintoisissa ja mediaseksikkäissä merkeissä.
Halloween-iltana, pyhäinpäivän aattona, Rauhalan monentasoisia harrastajaesityksiä nähnyt sali todisti taas erilaista teatterihistoriaa, kun EU:n moninaisista kansainvälisistä kulttuuriprojekteista yksi lihallistui Oulussa.
Ns. platform-projekti, jossa nykynäytelmiä käännetään ja esitetään EU:n erityishankkeena, saavutti Oulun loistavassa aikataulussa: brittiläisen näytelmäkirjailija Torben Bettsin A Listening Heaven eli Kuunteleva taivas ennätti ensimmäisenä kaikissa pohjoismaissa Suomeen ja Ouluun. Ensi-ilta ylitti jo mediatapahtumana valtakunnallisen uutiskynnyksen, ja mikä poikkeuksellista, itse näytelmäkirjailija, joka itse on myös näyttelijä, oli todistamassa historiallista hetkeä.
Ei siis mikään ihme, että platformin - suoraan suomennettuna lähtölaiturin ja laukaisualustan - aiheuttaman ramppikuumeen näyttämön puolelta aisti lähes katsomon takariville saakka.
Vuoden ankein aika ja lohduttomin pyhänseutu virittyi katsomonkin puolella täydellisyyteensä, kun juhla, johon näytelmän henkilöt olivat kokoontuneet, pääsi käyntiin. Eteläenglantilainen suku - niin westsussexilaisen keskiluokkainen, että tuntui kuin heidän kotinsa lavendelintuoksuinen potpouri olisi leijaillut läpi salin - on näytelmässä koossa hautajaisia varten.
Talon isäntäväen kapinoivista lapsista poika on kuollut, ja vanhempien sekä sisaren lisäksi paikalla ovat yhteistä murhetta jakamassa paitsi isoäiti myös täti miehineen. Bettsin näytelmä paljastaa hautajaisrituaaleista vain raamit, ei sitä, minkä varsinaiset hautajaisvieraat kokevat. Heidän mielipiteensä ei missään vaiheessa ole tässä näytelmässä tärkeä.
Näkökulma on raadollinen, julma ja samalla herkullinen, sillä kaikki tapahtuu ns. kyökin puolella ennen ja jälkeen varsinaisten seremonioiden. Sekin mitä tapahtuu kotona vietettävän muistotilaisuuden aikana, nähdään osittain kuin jonkun pitopalvelun silmin, koska perhe itse paitsi suree ja riitelee, hoitaa myös henkilökunnan osuuden.
Kun tähän hössäämiseen ja passaamiseen sekoittuvat harvoin toisensa näkevien ja huonosti keskenään toimeentulevien sukulaisten keskinäiset kommunikointivaikeudet, tilanteessa on taatusti draaman aineksia.
Oikeastaan tragikomiikan.
Kokonaisuutta symboloi oivallisesti perheen opettajaisän Davidin (Hannu Kangas) suoranaiseksi teemaksi kohoava hokeminen, onko kaikki hyvin, onhan kaikki hyvin, onko kaikki varmasti hyvin...
Aleksi Milonoffin käännöksessä ei tätä brittiläiseen suuhun yhtä luontevasti sopivaa ilmaisua kuin meillä niinkuttamista ole yritettykään vaihtaa miksikään muuksi. Niinpä se kulostaakin siltä kuin perheen viherhuoneessa istuisi puhuva papukaija, joka sekin haluaa osallistua keskusteluun.
Leena Salosen ohjaama kamarinäytelmä on näyttelijöiden puheilmaisulle vaatelias, ja ohjaaja on selvästi pyrkinyt tekemään tämän kunnioittaen EU-hankkeen pelisääntöjä: korostaakseen nimenomaan toiselta kielialueelta tullutta hyvin kirjoitettua puhenäytelmää. Ovelaa ja hienoa tälle kotimaassaan palkitulle näytelmälle on, että siinä replikointi paljastaa kaiken sen, mitä henkilöt oikeastaan yrittävät kätkeä. Tätä ristiriitaa Oulun tulkintakin korostaa, vaikka tehtävä ei ole helppo ja ainakin ensi-illassa tulkinta oli aika uutuudenjäykkä mutta pääasiat onneksi kohdallaan.
Anneli Niskasen Chris eli kuolleen pojan äiti on teknisestikin raskas rooli, joka on ratkaistu niin, että äidin shokkitila korostuu hänen säntäillessään ja pulputtaessaan hätääntyneesti jokapäiväiset ja iänkaikkiset asiat samoissa repliikeissä, ja näin lopun romahdus korostuu.
Nuorin ja vanhin eli vainajan isoäiti (Tuula Meisaari) ja sisar (Maria Rankka) myötäilevät viileimmän karusti - kumpikin erilaisina sukupolviensa kapinallisina. He jättävät auliisti tilaa muille, etenkin taistelevalle sukulaispariskunnalle, vainajan tädille ja tädin miehelle. Anneli Juustinen alkoholisoituneena ja katkeroituneena Rosiena ja Ari Piispa tämän omahyväisenä miehenä piinaavat toisiaan niin ihanasti taistelupariinsa kiinni kasvaneina, että siitä vasta suru tulisi, jos jompikumpi osapuoli kuukahtaisi.
Kuuntelevan taivaan ottaminen ohjelmistoon pisti Oulun tämän syksyn ohjelmiston varsin kalmapainotteiseksi.
Eihän ole kulunut kuukauttakaan edellisestä, siis ruotsinmaalaisen Rajamaan ensi-illasta. Myös siinä keskiluokkaisen perheen kulissit joutuvat koetukselle, kun perheen kapinoiva nuori kuolee.
Epäilen, että tähän näytelmään suunniteltu ns. pitoteatteri taisi mennä monelta ainakin ensi-illassa kirjaimellisesti ohi suun.