Suomessa on oppivelvollisuus. Se on hyvä asia. Se tarkoittaa velvollisuuden lisäksi oikeutta. Oikeutta saada oppia ja sivistystä.
Joillekin lapsille tuo velvollisuus kuitenkin tarkoittaa sitä, että joka kouluaamu on kerättävä rohkeutensa ja pakattava reppunsa. Vaikka kuinka pelottaisi, vaikka tietäisi tasan tarkkaan, mitä tuleman pitää.
Koulukiusaaminen koskettaa tutkimusten mukaan Suomessa arviolta 35 000 10–15-vuotiasta. Maailmanlaajuisesti koulukiusattuja arvioidaan olevan ainakin 35 miljoonaa.
Koulukiusaamista on tutkittu ja siitä on kirjoitettu graduja. Sen ehkäisemiseen tarkoitettu KiVa eli Kiusaamista Vastustavat Koulut -verkosto on laajentunut 90 prosenttiin peruskouluista.
Koulukiusaamisen kohteeksi joutunutta moiset tiedot eivät lohduta. Kun saa jatkuvasti kuulla olevansa onneton luuseri, ruma ja tyhmä tyyppi, josta ei koskaan tule mitään, se ei voi olla vaikuttamatta.
Siinä iässä, kun eniten kaipaisi kavereiden seuraa ja joukkoon kuulumisen tunnetta, joutuukin porukan ulkopuolelle. Pahinta on, jos alkaa itsekin uskoa olevansa se surkimus, joksi kiusaaja tai kiusaajat lyttäävät.
Miettiä voi myös sitä, miten kiusatuksi tuleminen vaikuttaa koulunkäyntiin ja -menestykseen. Jatkuva pelko selkäpiissä ei ole kaikkein vastaanottavaisin opetukselle, vaikka se kiinnostaisikin.
Kiusaamista on monenlaista. Erilaisia määritelmiäkin on tehty. Kiusaaminen voi olla sanallista (nimittelyä, loukkaamista), epäsuoraa (poissulkemista, takana puhumista), fyysistä (tönimistä, lyömistä) tai omaisuuteen kohdistuvaa (tavaroiden ottamista tai rikkomista).
Kaikkia kiusattuja ei helpota edes koulupäivän jälkeen. Kotonakaan ei ole turvassa netti- tai kännykkäkiusaamiselta. Tällekin ilmiölle on oma nimensä, saippaus (cyber bullying).
Vieläkään koulukiusaamiseen ei aina osata suhteutua vakavasti. Kiusattu saa kuulla hyvää tarkoittavia lausahduksia, kuten ”sinun täytyy pitää puolesi”, ”ne vain tykkää sinusta, kun kiusaavat”, ”se on vain leikkiä”, ”ei haukku haavaa tee”...
Haukku muuten voi tehdä haavan. Tuoreen yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan lapsena kiusatuksi tulleet oireilevat usein vielä aikuisenakin.
Masennus, ahdistuneisuus ja paniikkihäiriöt voivat olla seurausta kiusaamisesta. Myös julkisten paikkojen pelko on lapsena kiusatuilla tavallista yleisempää.
Miten sitten koulukiusaamisen saa kitketyksi pois, sillä yksikin kiusattu on liikaa. Ideaalimaailmassa ketään ei kiusattaisi, kaikki hyväksyisivät toisensa sellaisina kuin he ovat. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä, ei lapsena eikä aikuisena. Vaan niinhän se ei mene.
Kiusatuksi voi joutua kuka tahansa. Erityisessä riskissä ovat arat ja epävarmat tai ulkoiselta olemukseltaan erilaiset oppilaat. Myös muita lahjakkaampi voidaan ottaa silmätikuksi.
Oulussa tutkitaan parhaillaan, miten älypuhelinta voitaisiin käyttää koulukiusaamisen ehkäisijänä (Kaleva 19.2.). Siinä kännykkään ladattaisiin sovellus, jonka avulla kännykkä tunnistaisi kiusaamisen sanoista sekä kiusatuksi joutuvan kehonkielestä. Laite ottaisi tekstiviestillä yhteyttä kiusatun kavereihin, tai jos sellaisia ei ole, esimerkiksi tukioppilaaseen.
Älykännykän vaikutuksista voidaan olla monta mieltä. Laite toimisi kai parhaiten pelotteena. Tutkimushankkeen esimerkkivisiossa laitetaankin aikuisen suuhun sanat, ”kohta kukaan ei uskalla kiusata ketään”. Hoidettaisiin siis oiretta, ei syytä.
Sekin laittaa miettimään, että kiusauksen tunnistavasta älykännykkäsovelluksesta on tarkoitus tehdä liikeidea. Koulukiusaamisesta on tulossa bisnestä.
Silti, jos yksikin lapsi tai nuori pääsee, vaikka sitten älykännykän avulla, eroon kiusaamisesta, on jokainen siihen satsattu ropo kullan arvoinen. Kiusaamista ei pidä hyväksyä. Ei koskaan.