83-vuotias Elli Kunelius kietaisee harteilleen seitinohuen, taitavasti virkatun hartialiinan ja istahtaa kertomaan tarinaa.
Käsistään taitava tyttö aloitti hartialiinan virkkaamisen vuonna 1937, kun hän oli 12-vuotias. Viimeistely tapahtui vuosi sitten nykyisessä kodissa Ylivieskassa. Väliin mahtuu Kannuksen suurpalo, sota ja perheellisen kiireet.
Elli Kunelius ja kymmenet muut Ylivieskan seurakunnan varttuneen väen kerhon jäsenet kaivoivat kätköistään käsitöitä, muistelivat niille saatteeksi syntytarinan ja asettivat ne näytteille vanhusten viikon ajaksi seurakuntakotiin.
Hartialiinan tarina alkaa Ellin äidin ostamista ohuen ohuista langoista ja Maalaiskoti-lehdessä olleesta mallista.
"Paa tuosta alulle", äiti sanoi tyttärelleen. Malli oli helppo, mutta lanka ohutta ja loppui kesken. Kannuksen kirkonkylällä riehunut tulipalo poltti tuhkaksi monen muun rakennuksen ohella myös kaupat ja niiden lankavarastot. Hartialiina jäi kesken.
"Tuli sota-aika ja minun piti huolehtia vanhemmista ja maatilan töistä. Ei siinä ehtinyt käsitöille, vaikka halua ja taitoa olisi ollut", Elli Kunelius toteaa. Tosin hän myöhemmin pääsi ompeluoppiin ja hyödynsi taitojaan sodan jälkeen, kun kaikesta oli pulaa. Pitovaatteita ommeltiin vanhoista päällysvaatteista kääntämällä ne nurin.
Elämänsä varrella hän on ehtinyt kutoa, neuloa ja ommella. Hän on valmistanut alusta alkaen kolme kansallispukua, joista Kaukolan puku pääsi mukaan näyttelyyn. Sukkapareja ja muuta pientä käsityötä ei edes lasketa, niitä on tehty niin paljon.
Nyt Elli Kuneliuksella on sen verran sydänvaivoja, ettei käsitöitä voi enää urakoida. Hän muisti vuosi sitten piironginlaatikossa hyvässä tallessa säilyttämänsä hartialiinan ja päätti viimeistellä sen. "Virkkasin kukka-aiheita ympärille purkulangasta ja kaksinkertaisesta saumurilangasta. Värieroa on, mutta nyt tätä voi käyttää."
Jokaisessa näyttelyn työssä on mukana pala tekijänsä sydäntä, korvaamaton osa omaa elämää. Monen työn saatteessa kerrotaan tekijää kohdanneesta surusta, puolison tai muun läheisen menetyksestä, jota on purettu käsityöhön.
Mutta on niihin purettu ilojakin. Elli Kunelius sanoo, että hänellä on ollut hyvä elämä. Ei suuria suruja, mutta kädet ovat aina ahkeroineet. Jouten ei osaa olla.
Sama vaiva on Aili Vähäkankaalla. "Kun johonkin innostuu, sitä pitää tehdä sarjana", hän nauraa ja kaivaa kassista villasukat. "Tein nämä eilen illalla lapsenlapselle. Nämä ovat niitä mummun tuliaisia."
Näyttelyyn Aili Vähäkangas toi kahvipusseista punomiaan koreja ja kasseja. Innostus lähti 15 vuotta sitten muovinauhoista, joiden punomisen hän opetteli Kannuksen Veljeskodin veteraanikuntoutuksessa.
"Kahvipussit sopivat yhtä hyvin punottaviksi kuin muovi tai tuohi. Saan pusseja baareista, lapsilta ja tutuilta."
Aili Vähäkangas sanoo, että hän on sisukas. "Kun haluan jotain uutta oppia, en mene nukkumaankaan, ennen kuin osaan sen tehdä."