Pelaamisesta on tullut ongelma monissa lapsiperheissä. Vaikka vanhemmat yleensä asettavat rajat digipelien pelaamiselle, sääntöjen noudattamisesta syntyy kiistoja.
Aikuiset valvovat kellon kanssa, ettei sovittu peliaika ylity kun taas lapset protestoivat rajoituksia vastaan ja anovat lisäaikaa pelaamiselle.
Joissakin perheissä arjen pyörittämiseen väsyneet vanhemmat antavat joka kerta ”tämän kerran” periksi ja lapsen pelituokio venyy aina.
Toiset kiskovat piuhat irti seinästä heti kun peliajan päättymistä vahtiva munakello soi.
Peli keskeytyy kriittisellä hetkellä, ja lapsen suoritus jää tallentumatta.
Jotkut saavat pelata vain viikonloppuisin tai kavereiden kanssa. Niin, nykylapset todellakin kaveeraavat yhdessä pelaten. Sitten on niitäkin, jotka kieltävät lapsilta pelaamisen kokonaan.
Ruutuaikaa saa suositusten mukaan olla korkeintaan kaksi tuntia päivässä. Ruutuaika sisältää kaiken television, kännykkäpelien, pelikonsolien ja tablettien äärellä vietetyn ajan.
Kaksi tuntia päivässä voi kuulostaa pelimaailmaan perehtymättömästä keski-ikäisestä paljolta, mutta vapaapäivänä ja kaveriporukassa se voi täyttyä yllättävän nopeasti.
Suositus on silti selkeä ohjenuora, jota oletettavasti suurin osa vanhemmista ainakin haluaa noudattaa. Tiedetäänhän, että runsas ruutuaika on yhteydessä heikompaan koulumenestykseen ja terveyteen.
Ristiriitaista on kuitenkin se, että lapsensa pelaamisesta huolestuneet vanhemmat näpyttelevät omaa kännykkäänsä jopa ruokapöydässä tai surffailevat Facebookissa samalla kun patistelevat jälkikasvuaan ulos reippailemaan.
Jos omakin median käyttö menee vähän överiksi, kannattaa katsoa peiliin ennen kuin seuraavan kerran kiskaisee piuhan irti seinästä juuri kun lapsi on voittamassa vaikeaa kenttää.
Pelaamiseen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Vanhemmat, jotka eivät itse ole koskaan pelanneet, eivät tunne pelimaailmaa. Tietämättömyys lisää pelkoa ja epäluuloja.
Aikuinen voi pitää digipelejä vaarallisena räiskintänä, muttei yhtään epäröi viedä jälkikasvuaan urheilumatsiin, jossa aikuiset miehet ihan livenä karjuvat, puivat nyrkkiään, kiroilevat, tönivät ja muksivat toisiaan.
Julkinen keskustelu digipeleistä rönsyilee ääripäästä toiseen. Jotkut muistuttavat, että pelaaminen kehittää kykyjä, joita saattaa tarvita myöhemmin vaikka työelämässä. Pelit voivat lisätä myös sosiaalisuutta, jos niitä pelataan yhdessä.
Luin hiljattain uutisen, jossa liiallinen pelaaminen rinnastettiin huumeriippuvuuteen. Toinen artikkeli väitti, että tietokonepelaaminen on hyvä harrastus, johon vanhempienkin pitäisi tutustua kauhistelun sijaan.
Jos nykyvanhempi kieltää lapselta pelaamisen kokonaan, lapsi saattaa jäädä kaveriporukan ulkopuolelle. Hänen osansa on tyytyä katsomaan sivusta, kun muut pelaavat.
Digipelit ovat tulleet jäädäkseen, joten niihin pitäisi opetella suhtautumaan luontevasti.
Pelaamisen eduista ja riskeistä kaivataan kuitenkin lisää tutkittua tietoa. Perheet taas voisivat jakaa toisilleen vinkkejä siitä, miten viikoittainen peliaika kannattaa jakaa järkevästi.
Joskus lapsi voi paeta pelimaailmaan esimerkiksi siksi, että häntä kiusataan koulussa. Tällainen ongelma ei ratkea ruutuaikarajoituksella kotona, vaan ammattilaisen johdolla koulussa.
Myös peliriippuvuuden riski kannattaa pitää mielessä, jos pelaaminen alkaa häiritä arkea. Liika on liikaa kaikessa.
Harrastukset ovat yksi konkreettinen keino saada lapsi pois ruudun ääreltä. Kun koulun ja läksyjen jälkeen pitää lähteä riittävän usein treeneihin, pelaamiseen kavereiden kanssa ei jää aikaa yhtään enempää kuin sopivasti.
Kolumni