Maan valtiollisessa elämässä päättyi maanantaina yksi aikakausi, kun kansliapäällikkö Jaakko Kalela lopetti työt presidentinlinnassa ja siirtyi ulkoministeriöön. Kalela on viimeinen suuri harmaa eminenssi vallan huipulla.
Jaakko Kalelan ura presidentinlinnassa on pituudessaan täysin ainutlaatuinen. Vielä erikoisemmaksi uran tekee se, että maassa on nähty vuosien varrella monia harmaita eminenssejä, mutta ei yhtään toista sellaista kuin Kalela, linnan vaikeneva älykkö.
Hänen kaltaistaan kulissivaikuttajaa ei ole nähty eikä ehkä tule koskaan enää. Kalela on pitänyt koko virkauransa tiukasti kiinni siitä, ettei hän esiinny tai puhu itse mediassa. Hän on tyytynyt kaikissa oloissa kulissimiehen rooliin ja jättänyt julkisen vaikuttamisen esimiehilleen huolimatta siitä, että pyyntöjä on tullut sadoittain.
Ketäpä ei kiinnostaisi henkilö, joka on ehtinyt palvella neljää presidenttiä: Urho Kekkosta 18 vuotta, Mauno Koivistoa12 vuotta, Martti Ahtisaarta kuusi vuotta ja viimeksi Tarja Halosta viisi vuotta uuden perustuslain aikana. Kalela tuli linnaan jo Kekkosen aikana 1973, jolloin käytiin kovaa taistelua Suomen ulkopolitiikan länsisuunnasta.
Presidentin linna oli ennen 1990-luvun lopulla tehtyjä perustuslain muutoksia ja Halosen kautta vallan korkein tyyssija Suomessa. Kalela on nähnyt ja kokenut aitiopaikallaan paljon: Suomen ulkopolitiikan suuret saavutukset Etykistä lähtien, Euroopan historian mullistukset sekä Suomen linjan tarkistukset sekä orientoitumisen kohti länttä. Hän on todistanut sisäpolitiikan myrskyjä ja valtataisteluja.
Kalelan sopeutumiskyky on hämmästyttävä. Hän aloitti kansliassa 1973 tilapäisenä ulkopoliittisena erityisavustajana sen jälkeen, kun Kekkonen ja SDP:n silloinen puheenjohtaja Kalevi Sorsa olivat sopineet sosiaalidemokraatin tulosta presidentin avustajakuntaan. Kekkonen halusi solmia suhteita ulkopolitiikkaansa arvostelleisiin SDP:n nuoriin vasemmistoradikaaleihin, joihin Kalelakin lukeutui.
Alun perin tähän linkkimiehen tehtävään oli kaavailtu Paavo Lipposta, mutta matkaan tuli mutkia, ja Lipponen loi sittemmin itselleen uran valtiomiehenä, eikä valtiomiesten neuvonantajana, kuten Kalela, jonka tilapäinen työsuhde vakinaistettiin vasta 1983. Kansliapäällikkö Kalelasta tuli Koiviston aikana 1984.
Kalela on pystynyt sopeutumaan uusiin esimiehiin ja he häneen - joskus helpommin, joskus työläämmin. Hänen lähdöstään suurlähettilääksi on kuiskittu usein, ja hänellä oli vaikeaa etenkin Ahtisaaren kauden alussa, mutta hän voitti myös tämän luottamuksen.
Kalela on pieni kooltaan. Häntä ei hevillä huomaa.Tämä on mystifioinut vielä hänen rooliaan harmaana eminenssinä, joka on nähnyt ja kuullut kaiken näkemisen ja kuulemisen arvoisen. Uran pituudesta ja eri puolilta tihkuneista tiedoista on ollut helppo päätellä, että Kalelalla on täytynyt olla suurempi rooli kuin vain neuvonantajan asema presidenttien lähipiirissä.
Kuinka suuri ja kuinka terve se on ollut, sitä ei koskaan saada tietää täysin, ellei hän kirjoita muistelmiaan ja kerro siitä itse. Sanomattakin on selvää, että se on hänen velvollisuutensa ei vain historian vuoksi vaan myös hänen todellisen roolinsa selkiyttämiseksi. Kalelan omakin ajattelu on kehittynyt valtavasti linnan vuosina. Radikalismi karisi hänestä kauan sitten.
Tallinnan-suurlähettiläänä Kalela ei voi vetäytyä harmaan eminenssin rooliin. Suurlähettiläs on julkinen henkilö, jonka pitää näkyä ja kuulua. Viimeistään silloin saadaan nähdä, millainen on julkinen Jaakko Kalela.