Marianne on sievä nuori nainen. Reippaasta olemuksesta ei uskoisi, että hän on käynyt läpi varsinaisen helvetin. Teini-iässä alkanut seksuaalinen hyväksikäyttö ehti jatkua useita vuosia, kunnes Marianne kokosi kaikki voimansa ja ilmoitti asiasta poliisille.
"Minua pelotti kamalasti, sillä en ollut ikinä uskaltanut kertoa kenellekään tapahtuneesta. Pelkäsin ja häpesin hirveästi. Kun soitin asianajajan neuvosta mielenterveystoimistoon, itkin koko puhelun ajan", Marianne kertaa ratkaisevia tapahtumia.
Mielenterveystoimistosta järjestyi päivystysaika ja psykiatrin tapaaminen. Arvioinnin jälkeen Marianne ohjattiin terapiaan, jossa hänellä on ollut mahdollisuus purkaa rauhassa traumaattisia kokemuksiaan.
"Ennen terapiaa kaikki oli hyvin sekavaa ja ahdistavaa. En osannut hahmottaa ollenkaan omia tunteitani ja ihan ihmeelliset asiat pelottivat. Luottamus ja arvostus miehiä kohtaan meni täydellisesti. Myöskään työstä tai opiskelusta ei tullut mitään", hän sanoo.
Marianne käy edelleen terapiassa ja hän kokee saaneensa siitä paljon apua. Sisällä myllänneet tunteet ovat rauhoittuneet ja tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin aikoihin.
"Uskon, että pahin on takana ja ettei minulle enää koskaan tapahdu mitään vastaavaa. En silti voi sanoa, että olisin toipunut. Vieläkään en ole pystynyt kertomaan kaikkia asioita edes terapeutilleni."
Marianne sanoo, että monet arkiset asiat tuovat mieleen inhottavia muistoja. Uniinkin ahdistavat kokemukset saattavat edelleen tulvahtaa. Pelkkä ajatus hyväksikäyttäjän kohtaamisesta nostattaa kyyneleet nuoren naisen silmiin.
Puhuminen
helpottaa
Uutisointia Toijalan hyväksikäyttöepäilystä Marianne on seurannut ristiriitaisin tuntein.
"Tuntuu aivan kamalan pahalta niiden tyttöjen puolesta. Pienellä paikkakunnalla kaikki tietävät, ketkä ovat uhreja. Hyväksikäytetty ihminen häpeää muutenkin ihan hirveästi ja jos vielä muut tietävät, se on äärimmäisen nöyryyttävää", Marianne tietää.
Toisaalta hänestä on hyvä, että seksuaalisesta hyväksikäytöstä ilmiönä puhutaan. Marianne rohkaisee kaikkia kohtalotovereitaan hakemaan apua.
"Tiedän hyvin, että siinä tilanteessa avun hakeminen on vaikeampaa kuin ulkopuolinen uskoisikaan. Kun pelkää ja tuntee itsensä alistetuksi, ajattelee, että on vain helpompi olla hiljaa ja yrittää unohtaa. Sellaisia asioita ei kuitenkaan voi unohtaa, vaikka niin haluaisikin."
Mariannen mielestä terapeutin kanssa puhuminen on ollut helpottavaa, ahdistavat asiat eivät ole enää mielessä yhtenään. Hänen mukaansa terapia ei ole kauheiden kokemusten kertaamista, vaan kyse on laajemmasta tunteiden pohdiskelusta.
"Esimerkiksi ensimmäisillä kerroilla en pystynyt kertomaan juuri mitään hyväksikäytöstä. Olemme edenneet terapeutin kanssa minun tahdissani. Kun luottamus syntyi, myös vaikeista asioista alkaa uskaltaa kertoa. Uskon, että vähitellen häpeäkin hellittää."
Jutussa haastateltava ei
esiinny omalla nimellään.