Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.
Taidamme elää uutta keskiaikaa. Tuolla roihuavat moraaliroviot ja abortintekijät kivitetään, täällä pannaan julkeasti näytille kropat ja raot, paskotaan kadulle ja rumputetaan torilla omat ja suvun salat.
Yksinkertaistavaa vertailua jatkaen: keskiajan karnevaalikulttuuri alensi vallanpitäjät karkealla naurulla.
Jari Tervon Koljatin menekki panee kysymään, mikä on kirjallisuuden tehtävä näinä aikoina. Miksi ostetaan pinopäin paksua teosta, jonka sisältö on lehdissä valmiiksi selostettu ja jonka tapahtumat ovat mediasta tuttuja? Uskommeko yhä idealistisesti saavamme kirjasta jotain ikään kuin syvemmin pohdittua?
Pekka Hallberg, korkeimmasta hallinto-oikeudesta, patisti äskeisessä journalismiseminaarissa toimittajia analysoimaan yhteiskunnan tilaa ja tekemään siitä yksittäisiä ilmiöitä silloittavia kertomuksia. Hetkinen! Eikös juuri tätä ole pidetty nimenomaan kirjallisuuden missiona ja mahdollisuutena? Ja annettu toimittajien olla justiinsa niin pintavia kuin voi olettaa ammatissa, jossa tämän päivän tuotos on huomisen hukkakauraa.
Ehkä kirjamarkkinoillemme ollaan tuotteistamassa uutta lajityyppiä: pikatempoista mediaromaania, jonka on jollakin vinkeellä erotuttava nykyisestä massiivisesta kirjallisuustarjonnasta? Ruotsissa nuoret kirjailijat ovat jo nousseet tällaista suuntausta vastaan ja kaivanneet perinnäistä tarinaa.
Nuori kirjailija Taina Latvala hönkäisi helpottuneensa, kun oli aihepulassaan osunut Ilkka Kanervan tapaukseen eikä Tervo ollut hamunnut samalle apajalle. Ja katso: romaani Paljastuskirja kertoo meille lööpinkepeästä ulkoministeristä Lasse Laxista.
Muut poliitikot ovat Latvalalla omilla nimillään, samoin iltapäivälehden toimittaja Latvala, jolle neuvoja seksuaalisesti koukuttavan proosan tuottamisessa antaa itse Bukowski. Kari Hotakaisen uudessa teoksessa Ihmisen osa kirjailijahenkilö puolestaan hakee lehti-ilmoituksella kuranttia elämäntarinaa seuraavan romaaninsa aiheeksi ja ostaa sen eräältä kahdeksankymppiseltä naiselta.
Meikäläinen entismuinainen lukija on naiivisti uskonut, että aihe valitsee kirjoittajansa.
Elämä tunnetusti tapaa ottaa kirjallisuudesta muodon. Herlinien tarinakin kummasti muistuttaa Forsytein ja vastaavien sukusaagoja. Kohta pääsemme sitä paitsi lukemaan, miten toinen ruhtinas, Paavo Haavikko, on perhettään pidellyt.
Juha Nummisen teos Lähikuvassa Lenita Airisto puolestaan on makeudessaan kuin suuren maailman bestsellerit, joiden - pikkuhiukkasen tuoreempi - sankaritar on ykkösluokkaa niin töissä kuin petissä. Miehiä huipulta, vilauttaa Lenita sinkkuelämäänsä. Surettaa: sisko ratsastaa miehillä.
Ollakseen medialle mieluinen naisen on pidettävä kalliita miehiä, miehen halpoja naisia.
Tervon Koljatti on lähinnä satiirin ja ilostelun yhdistelmä. Puhdas poliittinen satiiri ei jotenkin vain istu suomalaiseen nykykulttuuriin. Teräviä poliittisia pilalehtiä ei enää ilmesty, ja television niin sanotut satiirit ovat lähinnä lutusia harjoitusnäytteitä.
Satiirikkojemme jatkumo on lyhyt: Joel Lehtonen, Erno Paasilinna, Veikko Huovinen. Lehtosen Henkien taistelu on hieno näyte siitä, miten ihmisiä satiiriin kuuluvasti eläimellistämällä saadaan pirullisen tarkka kuva 1930-luvun alun yhteiskunnasta.
Satiirikoista tunnetuin, Jonathan Swift, piti viisaiden hevosten yhteiskuntaa ihmismaailmaa parempana ja ehdotti, että nälänhätä torjuttaisiin teurastamalla ja marinoimalla köyhät liikalapset. Vanhusten liha olisi varmaankin liian sitkeää.
Tervon tunnustettuja valtteja ovat hyvä lause, hoksnokka ja sukkela kieli. Sukkeluus, ylenpalttisuudesta ja liioittelusta puhumattakaan, on kuitenkin kirjallisuudessa kaksitehoinen keino: se voi lyödä kohteen niin maahan, ettei tämä siitä nouse, mutta voi myös tehdä tästä sympaattisen veijarin. Pekka Lahnaselle käy niin. Tervosta sinänsä näkyy tulleen kirjasyksyjemme kiintiömyyjä, eräänlainen keski-ikäisten ja varttuneempien urbaani Päätalo.
Parhaimmillaan satiirikko on kuin antiikin orja, jonka tehtävänä oli kulkea herransa vieressä ja muistuttaa, että tämäkin on kuolevainen.
Tervo huomautti eräässä haastattelussaan, että media käräyttää muita vaan ei itseään. Ja jätti asian koko lailla sikseen. Koljatissa sentään todetaan, että journalismi on oikeudenkäyntiä, jossa media on sekä syyttäjä että tuomari. "Media on jumala."
Mikä oikein on tämä monipäinen minotauros, jota on epäterveellistä arvostella? Ikään kuin mediantekijöissä ei olisi tavanomaista määrää erilaista taliaivoa, notkoselkää ja vilperttiä.
Kirjasyksyn vakavasti otettavia yrityksiä kuvata median vaikutusta ihmisen, myös poliitikon, elämään edustaa oululaisen Pauliina Vanhatalon romaani Gallup, jossa pieni varomattomuus mediassa nostaa suhteettoman hässäkän. Poliitikoista tulee julkisuuden koe-eläimiä, tiivistää Vanhatalo.
Totta: media kohdentaa julkisuuden. Muodostamme kaikki yhtenäisen valtakunnallisen mediaperheen, jolla on tunnetut mustat lampaansa ja jossa ihan näin meidän kesken voi revittää mitä tahansa. Vaikka kiinnostuksen politiikkaan väitetään myös nuorissa lisääntyneen, kyse taitaa pikemminkin olla kiinnostuksesta poliitikkoihin.
Paikallisten vaikuttajien helpotukseksi niin median kuin kirjallisuuden kiinnostus näkyy pysyttelevän valtakunnallisissa sfääreissä. Muuten kysäisisi alkuun vaikkapa sitä, millä ilveellä Pikisaaren rantapolulle on noussut ympäristöeettisesti vähintäänkin kyseenalainen muskelitalo.