Kirjoittaja on valtiosääntöoikeu-
den professori (emeritus).
Parhaillaan on menossa Kansallisarkiston nelivuotinen tutkimushanke, jonka keskeisenä tarkoituksena on selvittää suomalaisviranomaisten toimintaa sotavankien kohtelun ja viranomaisten toimeenpanemien luovutusten, palautusten ja vaihtojen yhteydessä vuosina 1939-1955. Hankkeen tutkimusjohtaja, valtiotieteen tohtori Lars Westerlund esitti muutamia päiviä sitten medialle eräitä väliaikatietoja.
Westerlund kertoi muun muassa, että olot suomalaisten vankileireissä ovat olleet viheliäisemmät kuin tähän asti on tiedetty.
Vangiksi otetuista yli 60 000 neuvostoliittolaisesta sotilaasta kuoli joka neljäs, suuri enemmistö heistä kylmään, nälkään ja tauteihin. Kaikkiaan melkein tuhat sotavankia ammuttiin kuoliaaksi.
Itse sain kosketuksen tähän aihepiiriin eräiden tapausten yhteydessä jo yli neljäkymmentä vuotta sitten. Tohtorinväitöskirjaani valmistellessani, kun selvittelin niin sanotun sotilaallisen kuuliaisuusvelvollisuuden sisältöä, näet törmäsin muutamaan korkeimman oikeuden aktiin, joiden lukeminen kauhistutti.
Pitkän tauon jälkeen olen taas tutkimusmielessä - ja edelleen oikeustieteilijänä - ottanut hieman kosketusta sota-ajan asioihin ja siinä yhteydessä verestänyt vanhoja tietojani niistä, muun ohessa palannut noihin samoihin akteihin, joita jo kauan sitten luin. Niistä vähän tiivistelmää seuraavassa.
Päämajan järjestelyosasto sai kesällä 1942 tietoja sotavankien käsittelyssä Karjalankannaksella 1941 ja vuoden 1942 alkupuolella esiintyneistä raakuuksista. Yleisesikunnan päällikön, kenraali Erik Heinrichsin määräyksestä toimittivat kenraalimajuri Isakson ja majuri Pekkanen, siviilissä varatuomari, laajan tutkinnan, joka vei yli puoli vuotta.
Raportti, kun se lopulta valmistui, sisälsi tutkintapöytäkirjoineen selonteon siitä, kuinka lähinnä kenraaliluutnantti K. L. Oeschin alaisena toimineen armeijakunnan alueella oli eri tilanteissa surmattu useita kymmeniä vankeja.
Omalla tavallaan pöyristyttävin tapaus oli seuraava. Talvella 1942, kun pahojen lumipyryjen takia huoltoteiden kunnossapito tuotti vaikeuksia, Kannaksen ryhmän pioneerikomentaja määräsi että sotavankeja oli luovutettava tietyöhön niin paljon kuin tarvittiin. Alikuntoisia ja kehnoissa vaatteissa olevia vankeja kuljetettiin avoimissa kuorma-autoissa työhön kymmeniä kilometrejä. Kaikkiaan sotavankeja pidettiin päivittäin ankarassa pakkasessa 10-12 tuntia yhtä mittaa.
Muutamassa päivässä sotavankeja paleltui puolisataa, heistä kolmekymmentä vaikeasti. Hoitoa ei paleltuneille pystytty järjestämään. Heidän tilansa huononi, haavat alkoivat mätiä, ja parakkeihin ilmaantui sietämätön haju. Kun muuta keinoa ei löytynyt, sotavankikomppaniassa palveleva upseeri määräsi kaikki paleltuneet, jotka pystyivät liikkumaan vaikka ryömien, kuljetettavaksi jonnekin Rajajoen suunnalle polkemaan miinoja "ei-kenenkään maalla". Tällä toimella joukko väheni niillä seitsemällä sotavangilla, jotka osuivat miinaan.
Tämän jälkeen komppanian vääpeli valitsi vähän syrjemmältä hautapaikan ja kaivatti sinne 4x4 metrin suuruisen kuopan. Loput jalkansa palelluttaneista, 16-18 miestä, kävelytettiin tai vietiin kelkalla kuopan reunalle ja ammuttiin siihen.
Isaksonin/Pekkasen raportin asiakirjoista ilmeni, että muutamat tekoihin osallistuneet olivat kuulusteluissa esittäneet saaneensa niihin määräyksen tai yleisohjeen armeijakunnan esikunnasta. Selityksessään silloinen armeijakunnan komentaja Oesch kuitenkin kiisti antaneensa sellaisia suullisia määräyksiä. Päämajan järjestelyosaston majuri, oikeusneuvos Paavo Kekomäki katsoi lausunnossaan, että asia oli kokonaisuudessaan ehdottomasti heti annettava sotaylioikeuden käsiteltäväksi.
Päämajan sotavankikomentaja esitti asiakirjat kenraali Heinrichsille. Tämä halusi vielä joitakin lisäselvityksiä, jotka maalis-huhtikuussa 1943 hankittiinkin. Sotavankikomentajan toistuvista esityksistä huolimatta Heinrichs ei jättänyt asiaa sotaylioikeuteen. Kun rikostutkijat häntä sodan jälkeen tästä laiminlyönnistä kuulustelivat, hän selitti, että asia oli "poikkeuksellisen laaja, häpeällinen ja arkaluontoinen", minkä takia hän piti asiakirjat hallussaan tarkoituksin perehtyä niihin ja esittääkseen ne tarvittaessa ylipäällikölle tämän määräämiä toimenpiteitä varten. Suunnaton työtaakka esti Heinrichsin mukaan häntä toteuttamasta tätä aikomustaan.
Kun välirauha oli tehty, sotavankikomentaja tapasi yleisesikunnan päällikön sijaiseksi määrätyn Oeschin keskustellakseen tämän kanssa Isaksonin/Pekkasen raportin käsittelemän asian lopullisesta ratkaisusta. Oesch, palautti hänelle alkuperäiset asiakirjat todeten - hänen mukaansa - että ne olivat nyt tarpeettomia ja maan maineelle vahingollisia. Sotavankikomentaja katsoi tästä saaneensa luvan tai jopa ohjeen asiakirjojen tuhoamiseen, minkä hän tekikin.
Jäljennös asiakirjoihin kuuluneesta varatuomari Pekkasen yhteenvedosta säilyi kuitenkin tuholta. Siinä on selostus siitä, mitä hän katsoi tutkinnassa tulleen selvitetyksi.
Kenraaliluutnantti Oesch tuomittiin aikanaan sodan jälkeen yllytyksestä sotavankien tahalliseen tappoon.
Sotavankien ja internoitujen kuolemia ja ihmisluovutuksia tutkiva Kansallisarkiston projekti kääntää esille sodan pimeän puolen. Se on kuitenkin, tutkimusjohtaja Lars Westerlund toteaa, välttämätöntä yhteiskuntaterapiaa.