Salt Lake Cityn talviolympialaisista on kuultu selostus poikineen. Joskus on äänessä ikuinen luottomies Bror-Erik Wallenius, välillä vaisun tunnelman mestari Kari Hiltunen ja ajoittain itse Hannu-Pekka Hänninen.
Bror-Erik ”konditionaali” Wallenius hokee tapansa mukaan itsestäänselvyyksiä ja jossittelee loputtomiin. Mutta vaikka hän hieman omituiselta kuulostaakin, hän kuulostaa myös leppoisalta.
Kari ”meidän Paavo Puurusemme” Hiltunen sekoilee ja sotkee asioita minkä ehtii eikä tunnu ymmärtävän tv-ruudun antamaa informaatiota senkään vertaa kuin tavallinen sohvallaan lojuva penkkiurheilija, mutta ilmiselvästi vaatimattoman miehen ääni ei ärsytä. Hiltunenkin jättää kaikesta huolimatta leppoisan vaikutelman.
Suursuosikki Antero ”tupla-adjektiivi” Mertarantakin osaa hämmentää. Hän on huomannut, että yhdellä adjektiivilla ei edes kannata yrittää selvitä. ”Hyvää vahvaa maalivahtipeliä”, ”hyvää voimakasta puolustuspeliä”. Kun sanat eivät riitä kertomaan, niitä täytyy olla monta peräkkäin.
Mutta Hannu-Pekka Hänninen! Vaikka Hoopi kollegojensa tavoin hölmöileekin, häntä riivaa myös perusteettomasti omaan tietotaitoonsa ihastuneen itsetyytyväisyys. Taipumus sekoiluun ja itsekritiikin vähyys ei ole maailman toimivin yhdistelmä.
Hänninen latelee latteuksia ja puhuu pehmoisia, ”hyppääjän vauhdin hyppyrinnokalla on todettu vaikuttavan hypyn pituuteen” ja niin edelleen.
Tai keksii hienon sanan, kuten ”toleranssi”, ja tunkee sen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, vaikka toleranssia kysytään ennen kaikkea Hännisen selostuksen tielle osuneelta tv-katsojalta.
Toisaalta – Hannu-Pekan toimintamalli ”puhua paljon sanomatta mitään”, mieluusti vielä muutamalla sivistyssanalla höystettynä, kunnioittaa suomalaisen selostustaiteen kauneimpia perinteitä.
Hannu-Pekka ”komparatiivi” Hänninen voisi olla hyvä mäkihyppyselostaja, jos hän ymmärtäisi enemmän mäkihypystä tai selostamisesta. Suomen kieli ei kuitenkaan lukeudu Huupin bravuureihin. Kun Hannu-Pekan pitäisi sanoa, että ”tämä hyppy oli parempi kuin äskeinen”, hän sanoo, että ”tämä hyppy oli parempi mitä äskön”.
Tai ”tällä kierroksella hypätään pitemmälle mitä äsköisellä”. ”Äskön” ja ”äskönen” ovat ne uhkeimmat kielikukkaset, joilla mäkihypyn arvokisojen ja maailmancupin osakilpailujen tunnelmat on viime vuosina suomalaiskatsojilta vesitetty.
Selostaminen on vaikeaa, mutta Hännisen selostuksista jää sellainen vaikutelma, ettei hän ole kunnolla panostanut tehdäkseen selostamisen helpommaksi. Lajiymmärryksen hankkiminen ja faktojen hallitseminen voisivat auttaa kummasti.
Mäkihyppykilpailun ideana on saada hyppääjät paremmuusjärjestykseen, eikä se, että huonoinkin hyppääjä saadaan lentämään montun pohjalle asti.
Kun kilpailun viisi tai kuusi ensimmäistä hyppääjä jää vaatimattomiin pituuksiin, Hänninen muuttuu kärsimättömäksi. Kilpailu kuulemma lässähtää ja yleisö hermostuu, kun kilpailijoiden esitykset ovat niin vaisuja. Todellisuudessa yksi harvoista hermostujista ja kyllästyjistä on kopissaan istuva lajia huonosti ymmärtävä selostaja.
Kierroksen lopussa hyppyvuoroon tulevat lentävät aina metritolkulla yli kriittisen pisteen. Silloin tilanne on Hännisen mielestä niin kohdallaan, että hän unohtaa kilpailun alussa ehdottaneensa lähtöpuomin nostamista pykälän tai pari. Tai lähtöpuomin ”vaihtamista”, kuten hän joskus sanoo.
Kun Simon Ammann pikkumäen olympiakultaa jo voittaneena lensi myös suuren mäen olympiaherruuteen, Hannu-Pekka Hänninen julisti, että Ammann on ensimmäinen mäkihyppääjä, joka samoissa kisoissa voittaa sekä pienen että suuren mäen olympiakultaa.
Mistäpä suomalainen ammatikseen mäkihyppyä selostava olisi voinut tietää, että Suomen Matti Nykänen teki saman tempun Calgaryn olympialaisissa 1988.
Erään maailmancupin kisan yhteydessä Hänninen hehkutti, kuinka kyseistä mäkeä on vuoden aikana entisöity usealla miljoonalla markalla. Siis nimenomaan entisöity, ei esimerkiksi uusittu tai muutettu profiililtaan nykyaikaisemmaksi.