Poreileva juoma kristallilasissa? Timanttisolki porejuomaa tarjoilevan isännän silkkisolmiossa? Onko se ylellistä? Kymmenin, lovetuin kynsin kudottu pasminahuivi, jossa yhtyy toisten kärsivällisyys ja toisten ylettömän herkkä hipiä? Huurteinen saunan porstualla? Sitä todistamassa joku kuikan sukuinen töyhtöpää illan tyvenessä? Hiljaisuus, tyhjä tila, joutenolo? On kaiketi selvää että ylellisyys on suhteellista.
Kävin äskettäin Versailles"n linnassa. Halusin nähdä omin silmin vastikään restauroidun Suuren Peilisalin, joka aikoinaan oli Euroopan kruunupäiden kohtaamispaikka. Peilisali oli suljettuna monta vuotta uutteran restauroinnin vuoksi, ja sen avaaminen yleisölle kansallinen tapahtuma.
73 metriä pitkä sali saattaisi antaa kuvan siitä mikä on ylellistä, tai ainakin mitä aikanaan on pidetty ylellisenä. Ei kultaamatonta kohtaa, ei paikkaa johon vuorikristalliset kattokruunujen koristeet eivät heitä sateenkaartaan, ei taukoa peilien upottavuudessa, taftien, ottomaanien, samettien houkuttavuudessa.
Kaikenlaista intarsiaa, puuleikkausta ja muuta silmän yllykettä monen valtamerialuksen verran.
Tulen vaatimattomista oloista ja silti kehtasin olla nirso. Sali ei kelvannut minulle alkuunkaan. Siitä ei muodostunut minkäänlaista elämystä. Päinvastoin. Se pitkästytti.
Kattoa koristavat maalaukset, jotka kuvaavat Ludvig XIV:n sotasaavutuksia, eivät ole kunniaksi maalaustaiteen historialle, eivät edes loisteliaasti restauroituina. Olipa itse kuningas kuvattu miten mahtavasti tahansa, sodan voitokkaat allegoriat vain haukotuttavat.
Enkä oikein käsitä miten aikalaiset ovat onnistuneet niitä tarkastelemaan pudottamatta suureellisia peruukkejaan.
Tietysti on saavutus maalata tuhannen neliömetrin verran maalausta kattoon pitäen huolta optisen harhan vaikutuksesta perspektiiviin. Mutta saattoiko yksikään tuohon maalausurakkaan osallistuneista taiteilijoista sanoa maalanneensa jotakin koko sydämellään tai ylipäätään luoneensa jotakin? Saattoihan joku tietysti ylpeillä lapsenlapsilleen maalanneensa jonkin huotran tai kypärän kattopaneeliin, jonka aiheena "Hollannin lopullinen antautuminen".
Löytämättä mitään ylellistä koko parakista, jossa kaikki muistutti propagandan ajattomuudesta, palasin paikallisjunalla Pariisiin ja aloin kiivaasti etsiä asioita, jotka minussa aiheuttaisivat tunteen ylellisyydestä.
Ensimmäisenä erottelin käsitteet luksus ja ylellisyys. Sitten poistin rahan. Sitten terveyden ja ajan. Sitten vielä sen mitä kutsutaan hekumaksi. Mitä minulle jäi?
Jossain paikallisjunan väliasemalla näin pikkupojan leikkivän pyöränvanteella, pyörittävän sitä kepin varassa. Laskeva aurinko sattui vanteen sisäpintaan luoden siihen häikäisevän vaappuvan kehän.
Ymmärsin miksi luksus tulee tulee sanasta "lux", valo. Sillä todellakin, mitä muuta ylellisyys voisi olla?
Hannu Väisänen
Väridynamiikkaa (15.4.2007)
Muistatko ajan kun kaikilla neuvostoliittolaisilla, tapasipa heidät missä tahansa, oli yllään venäjänsiniset villatakit? Ne eivät kylläkään olleet villaa, vaan jotain lämpöä kehittävää vallankumouksellista ainetta, josta irtosi kipinöitä. Kaiketi sen vuoksi tuota väriä alettiin kutsua sähkönsiniseksi.
Sähköisten villatakkien sini tuntui kantavan mukanaan kokonaisen voimalaitoksen energisyyden. Siksi olikin omituista, että sama dynamiikka ei näkynyt villatakin pitelijöiden kasvoilla.
Tänä aamuna dynamiikka ei totisesti karehdi minunkaan kasvoillani. Olen äskeisillä matkoillani kerännyt jokaisesta Euroopan maasta jonkin uuden viiruksen kurkkuuni. Luonnehtiakseni väriä kasvoillani, minun olisi käytettävä lysähtäneiden paistosten nimityksiä ja käytettyjen käärinliinojen sävyjä. En halua kiusata lukijaani moisilla yksityiskohdilla.
Sen sijaan näen miten dynamiikka suorastaan tursuaa energiajuomani väreistä, erityisesti sen pakkauksesta. Luultavasti valmistaja uskoo, että lääke vaikuttaa vasta kun tarjoillaan häikäisevän keltaisessa pakkauksessa. Itse juoma on poreilevaa oranssia, niin intensiivistä, ettei sen rinnalle yltäisi yksikään maallisen hedelmän väri, ei edes jumalten ambrosia.
Värin parantavasta voimasta on kirjoitettu ja väitelty paljon. Aromaterapian tuntee moni. Joku saattaa tuntea jo väriterapiankin. Se ei liity maalaustaiteeseen kuin hieman sivuten. Kaliforniassa kuuluu olevan jo värilääkäreitäkin. Tehtyään diagnoosin potilaastaan (tukoksia hengitysteissä, huimausta) hän määrää potilaansa tuijottamaan jotain tiettyä väriä.
Perinteisesti on ajateltu että tietyt kuumat punaiset ja keltaiset kasvattavat energisyyttä. Siniset taas rauhoittavat, auttavat syventymään. Vihreä kasvattaa henkisesti jne.
Jos ajattelen miten paljon olen niin kutsutun urani aikana käyttänyt värejä, maalannut suuria kenttiä pienellä pensselillä, keltaista, sinistä, punaista, tuijottaen valmistuvia pintoja viikosta toiseen, minun kai kuuluisi olla tätänykyä supradynaamisessa kunnossa ja kellua kyynärvarren korkeudella. Näin ei kuitenkaan ole. Väridynamiikka on tänäkin talvena pettänyt minut.
Häikäistyneenä katselin äsken toipilastuoliltani miten pihalla hypähteli terhakas punarinta. Vaikka rintakuvun punainen oli kalpeahko, en voinut olla ihmettelemättä linnun loputonta energiaa. Tietysti touhun takana oli flirttailu. Mutta punarinta näytti myöskin hokevan: Punaiseni on kaikkein punaisin. Sitä teiltä ei tule puuttuman jos mukaani lähdette!
Väridynamiikka on tänäkin talvena pettänyt minut.
Hannu Väisänen
Asetelmia (18.3.2007)
Maaliskuu, eikä edes maalishankia. Mitä teemme? Ei ehdi juosta maapallon ympäri, ei lihomaan eikä laihtumaan. Mutta yhtä ehtii toimittamaan: rakentamaan asetelmia. Tarkoitan todellista asetelmien rakentamista, en suinkaan ryhtymistä asetelmamaalariksi, mikä on kokonaan jonkin toisen kuukauden kysymys.
Juuri nyt valo lisääntyy siihen malliin että esineet kylpevät siinä yhä aiemmin ja yhä pidempään.
Rakkaista, jopa vähemmän rakkaista esineistä kannattaa nyt tehdä erilaisia päivä toisensa jälkeen muuttuvia koosteita. Ja muistaa heti alkajaisiksi etteivät ainoastaan kodin porsliinit ja pienoisveistokset, kynttilänjalat ja kellot kuulu esinemaailmaan. Sinne kuuluu myös kaikenlaista epämieluista, kuten esimerkiksi yllättäen laihtunut lompakko tai kulmistaan palanut puhelinluettelo, äsken varastetun kommunikaattorin kotelo jne.
Kaikenlainen taiteellinen tuottaminen on parasta unohtaa, kuten myös luovuus ja muu kipristely. Tarkoitus on vain järjestellä itselleen kuuluvia esineitä uudella tavalla ja tarkastella miten ne vaikuttavat katsojaan ja toisiinsa. Sanalla sanoen katsoa miltä organisoitu elämä näyttää.
Muinaisessa Kiinassa esineiden asettelu vietiin korkeimpien taidemuotojen tasolle. Oppineella oli välttämättä oltava käytössään erityinen asetelmahyllykkö, jostain eksoottisesta, solmuisesta puusta tehty, viisilokeroinen laite johon oppinut asetteli hienoimmat tavaranasa vaihdellen niiden paikkoja tavan takaa.
Aarrelokerikkoonsa hänen kuului sijoittaa, tavaroita säännöllisesti vaihdellen, viisi kauneinta, tai viisi arvokkainta, jopa viisi epäonnisinta esinettään.
En tiedä mistä viiteen pohjustuva järjestelmä on asettunut Kiinaan mutta se on todettu erityisen toimivaksi toisissakin suurkulttuureissa. Joka tapauksessa esille asetettavien esineiden määrän on oltava pariton. Esineidenkin joukossa jonkun on aina jäätävä parittomaksi.
Lisäksi olisi hyvä että asetelmaan valitut esineet muistuttaisivat viidestä aisitista. Esimerkiksi silmälappu näköaistista, korvatulpat kuulosta, laastaripakkaus tuntoaistista jne. Huomaa, että makuaistia voi panna edustamaan muutakin kuin pelkän omenan. Sehän voi olla joku karvaiseva makuelämyskin, joku Karpaateilta tuomasi myrkky nahkaleilissään tai oululainen maivanelikko.
Jos sinulla on hallussasi pääkallo, kaikki asetelmaan liittyvät ongelmat on ratkaistu .Kallo viittaa "vanitas"-asetelmiin, turhamaisuuteen ja melkein kaikkiin aisteihin olematta tökerön aistillinen. Jos laitat kallosi eteen vielä tutin ja ruusun tulet yllättämään sekä itsesi että naapurisi!
Hannu Väisänen
Sidosoppia ikä kaikki (4.2.2007)
Tangerin kaupunki sijaitsee aivan Marokon koillisimmassa kärjessä, niemellä joka melkein kutittaa eteläistä Espanjaa. Silti kaupunki on jo täyttä Afrikkaa.
On suorastaan ihme, miten niin lyhyt välimatka Euroopasta ei ole vaikuttanut suuremmin kaupungin pohjoisafrikkalaiseen luonteeseen, joka on hyvin vahva ja omalaatuinen.
Toiset tuntevat Tangerin Afrikan tähti -pelistä, sen yhtenä lähtöpaikkana. Toisille tuo myyttinen kaupungin nimi tuo mieleen siellä pari vuosikymmentä sitten rehottaneen huumekaupan, melkein ilmaisen hashiksen ja muuta hämärää, kolttosia joita ei saanut toimittaa Euroopassa.
Tanger on myös pitkään ollut eurooppalaisen intelligentsian, taiteilijoiden, kirjailijoiden ja muiden muusain palvelijoiden suosima kohde. Sinne mentiin perinteisesti täyttämään tyhjennyt hiha, siis hakemaan ideoita.
Syy miksi minä käyn Tangerissa pari kertaa vuodessa ei ole yksikään edellä mainituista, vaikka olisikin mieluisaa kuvitella olevansa nappula Afrikan tähti -pelissä, se nappula joka löytää hehkuvan timantin Timbuktusta.
Minulla on ollut harvinainen onni tutustua paikallisiin kankaankutojiin, jotka toteuttavat joitakin lankoihin liittyviä haaveitani. Kun sanon "kankaankutojiin", sana vaikuttaa lattealta, koska heistä käytetyn ammattinimikkeen kuuluisi sisältää kaikki ihmeisiin, magiaan ja hurskauteen liittyvät assosiaatiot. Perinteisesti kutoja on mies, toiminut ensin kisällinä ja sitten avannut, varallisuuden salliessa, oman puotinsa.
Ja astunut sisään värien portista, josta tullaan ulos vasta lankulle laitettuna.
Fendoukin katetun torin päällä on jonkinlainen kattoterassi, jonka laitamilla piskuisia pajoja, joissa jokaisessa yhdet tai kahdet kangaspuut. Mitään muuta noihin hämäriin, pölyisiin pajoihin ei mahtuisikaan. Kangaspuut ovat perinteistä tekoa, vahvat mutta hyvin yksinkertaiset, sellaiset joita ei Euroopasta enää löydä.
Niissä voi tuottaa vain hyvin yksinkertaisia sidoksia. Loimi- ja kudelanka puhuvat periaatteessa vain yhtä ainutta kieltä.
Mutta jonkinlainen ihme tapahtuu kun alkeellinen kangaspuu kääntää nurin loistoon tarvittavat edellytykset. Vaikka olen sen ihmeen nähnyt jo muutaman kerran, en vieläkään oikein tiedä mistä on kyse. Se ei ole eksotiikkaa, eikä se ole köyhyyden luomaa salattua hohtoa.
Usein olen piirtänyt jonkin hyvin yksinkertaisen, noille kangaspuille sopivan mallin, pitäen mielessä niiden mahdollisuudet. Kun sitten näen tuloksen, kun kutoja leikkaa kankaan irti puista, ojentaa sen minulle ja sekoittaa hymyynsä järkähtämättömyyden ja hellyyden, minusta tuntuu kuin olisin se onnekas, joka on voittanut Afrikan tähden. Taas kerran.
Hannu Väisänen
"Jo joutui armas..."(7.1.2007)
Tervetuloa vihdoinkin te kaivatut, odotetut härkä- ja selkäviikot! Lopultakin on lupa kääntää kylkeä oikein kunnolla. Jumalille kiitos tuli loppiainen ja loppu makoamiselle. Raskasta, tunteellista ja lihottavaa se olikin.
Miten ihanaa onkaan taas iestää itsensä, lähteä pyrkimään vastatuuleen ja hakea lämmikettä. Ja touhuta kaikenlaista.
Ymmärrän hyvin talvipäivän seisauksen aikaisen parkkeeraamisen, tuottamisen lopettamisen ja tulosvastuun kieltämisen. Juhlapyhät kaikkine pysäyttävine traditioineen ovat tietysti oikeaa vastapainoa alituiselle hybrikselle. Tarvitaan jotakin salpaamaan vilkkauteen liittyvä yliarvostus. Ja silti.
Muistan kauhukseni viikkoja kestäneen ulkonaliikkumiskiellon lapsuuteni Oulussa. Kirkko oli ainoa ulkoilumuoto. Ranskassa tuosta kaudesta käytetään nimitystä "Saison morte" eli kuollut sesonki. Se alkoi kolmantena adventtina ja päättyi loppiaisena. Meillä sitä noudatettiin kaikella pieteetillä. Vaikka Intiön kasarmilla olikin omat lait juhlien viettoon, se kävi työstä sielläkin.
Uudenvuoden päivänä olisin jo halunnut ulos tuulettumaan. Oli kuitenkin katsottava yhdessä muun sakin kanssa sisäänpäin kiroillen kaksi suoraa lähetystä televisiosta ja uskottava että uusi vuosi on itävaltalaisten keksintö. Ja niiden jälkeen hakeuduttava takaisin pankolle miettimään oliko uuden vuoden lupaus siltikin ylimitoitettu.
Koska saamme seuraavan kerran kunnolla riehua vasta laskiaisen aikoihin, voisi tietysti miettiä eikö loppiaisen ympärille pitäisi kehittää jokin uusi henkitorvia avaava juhlamuoto. Kerrotaan että muinoin Viipurissa juhlittiin loppiaista koko kaupungin voimin, naamioituina ja mitä mielikuvituksellisimmissa asuissa. Tavallaan jatkettiin muinaisen Rooman Saturnalia-juhlia, joissa herroista tuli orjia ja orjista kuninkaita, joiden edessä heitä vitsoneet isännät polvistuivat ja tottelivat muulloin mahdottomia komennuksia. Nuuttipukkien riehakas kiertely ja mesoaminen viittaa sekin Saturnalia-juhlien hyvän ja pahan laillistettuun välttelyyn.
Kristikunta siivosi Saturnalia-juhlat pois omien pyhiensä alta. Eikä sellaiseen mellakointiin ole enää paluuta. Nuuttikin alkaa olla kuivunutta perinnettä.
Itämaan tietäjät liittyvät loppiaiseen. Katolisissa maissa tietäjiä kutsutaan taikurikuninkaiksi (Rois Mages). Loppiaistorttuun on leivottu härkäpapu, nykyään pieni porsliiniesine. Joka sen tortustaan löytää, voi olla varma että on särkenyt yhden tai kaksi hammastaan. Ja kysyy reikäisellä hammasrivillään: Paljonko on liika?
Hannu Väisänen
Massalämpö 10.12.2006
On huomattu, että yksi ihminen tuottaa pienen pöytälampun verran lämpöä ympäristöönsä. Silloinkin kun vain rauhallisesti istuu paikallaan. Puhumattakaan kun punnertaa tai vetää leukoja. Lämpösäteily ei tietenkään yllä kovin kauas ja heikkenee muutenkin äärimmäisen kylmissä olosuhteissa.
Kaksi ihmistä, jopa painautumatta kokonaan yhteen, mutta ollessaan tarpeeksi likellä toisiaan lämmittävät kahden yölampun verran. Tästä koituu monenlaisia lämpökokemuksia.
Partiolainen tietää, että joutuessaan lumimyrskyn tai lumivyöryn alle ilman majaa ja makuupusseja, on parasta vain tarttua toveriinsa ja yrittää yhdessä kehittää tarvittava lämpö hengissä pysyttelemiseksi.
Määrä ei aina lisää laatua, meille on opetettu. Ihmisten tuottaman massalämmön yhteydessä kyllä! Otetaan esimerkiksi pariisilainen metrolaituri jonain maanantaiaamuna. Ulkona on seitsemän astetta, laiturilla nelisenkymmentä. Miksi? Ihmismassa ynnä ahtaus ynnä kiire ynnä hermoilu on yhtä kuin maanalainen helle. Kaikki vetävät tamineitaan auki, jos ahtaudessa pystyvät ja yrittävät tuulettaa itseään ilmaisjakelulehdillä.
Kun valmiiksi kuumennut väki sulloutuu sitten täpötäysiin metrovaunuihin, tulee yhdeksi paakkuuntuneeksi lihaksi, josta rotuja ei enää erota, massalämpö kohoaa jälleen kolmanneksella. Hiki virtaa ja metromusikantit soittavat muutenkin tulikuumia mustalaisrapsodioita.
Kaupungit suurenevat ja myös kuumenevat. Muiden syiden joukkoon tunkee myös massalämpö. Kasvihuoneilmiö ei enää ole ainut ennätysten tekijä. Milloin massalämpö sitten otetaan vihdoinkin uusiutuvien energiamuotojen piiriin? Milloin vihdoinkin huomataan, että yhteensulautunut ihmisjoukko voi kuumentaa muutakin kuin stadioneita ja rokkikonsertteja?
Massalämmön talteenotto ei voi olla sen kummallisempi tekninen nappulointi kuin aurinkopaneelit, maalämpö tai perunan muuttaminen muovikasseiksi. Anturi jokaisen otsaan, piuhat kiinni ja yhteen!
Konserttisalit ja taidemuseot voitaisiin myös lämmittää massalämmön avulla. Paikalle pyydettäisiin tietty määrä ihmisiä ennen tapahtuman alkua tai ovien avaamista, ja kun varsinainen yleisö sitten saapuisi, tila olisi tarpeeksi lämmin jousten soida ja värien hehkua.
Myös kotinsa voisi lämmittää järjestämällä siellä mahdollisimman usein massatilaisuuksia. Näin joulun alla tällainen tohina olisi erityisen tehokasta. Mutta silloinkin kun tupa on aivan täynnä, ovia ei saisi paljoa availla, ettei hankittu massalämpö pääse karkaamaan.
Hannu Väisänen
Pimeä kaupunki(12.11.2006)
Se joka uskoi ettei pienoismalli voi esittää kaikkia esittämänsä kohteen ihanuuksia ja kauheuksia saa korjata erheensä. Pienoismalli todellisuudesta ja elämästä on monesti todempi kuin itse elämä.
Kävin äskettäin Oulussa, entisessä kotikaupungissani tonkimassa tuttuja nurkkia ja eksyin tahallani maakuntamuseoon. Siellä on, kuten sivistynyt oululainen muistanee, montakin tuollaista todellisuuden ylittävää pienoismallia.
On lohipatoja miniatyyrikoossa ja tervahautoja, joista tuntuu tihkuvan oikeata tervaa pieniin tervatynnyreihin.
Paras on kuitenkin pienoismalli, joka esittää Oulua joskus ennen sotaa, siis kaupunkia ennen sen järjestelmällistä kuohimista. Pienoismalli ei ole paras vain sen vuoksi koska on suuri, yhden keskikokoisen olohuoneen kokoinen, vaan koska näyttää tarjoavan draaman ainekset herkistyneelle mielelle ja tekee kenestä tahansa elokuvantekijän tai näyttelijän, sanotaan nyt vaikka elokuvassa nimeltä Pojat.
Kiertelin ja katselin pienoismallia sen kaikilta kulmilta. Mitä enemmän sitä katselin, sitä tuntemattomammaksi se näytti muuttuvan. Se ei johtunut suinkaan siitä, että talot oli enimmäkseen tehty puusta, enkä löytänyt mistään "monumentaalikeskusta". Se johtui yksinkertaisesti siitä että en löytänyt itseäni tuosta pienoiskaupungista. Sitten ymmärsin että se johtui valaistuksesta.
Löysin pienoismallin reunalta vihdoin nappulan jota kehotettiin painamaan. Teuvo Pakkalan ja Paavo Rintalan kaupunki sammui ja piskuiset katulamput syttyivät palaamaan.
Silmieni edessä levittäytyi öinen Oulu jonain Herran vuonna, Herran yönä X. Se ei ollut enää "Pohjolan valkea kaupunki", vaan tumma, tuhkanharmaa, salaperäinen ja houkutteli liikkumaan hämärillä kaduillaan muiden lilliputtien kanssa.
Muistelin nuoruuteni pitkiä pyörämatkoja halki pimeän kaupungin, jota tuntui valaisevan ainoastaan pyörälyhtyni ja jossa ainut ääni oli dynamon kehräys ratasta vasten. Painoin uudestaan ja uudestaan valonappia, joka pimensi salin ja sytytti kaupungin. Vanha kaupunki alkoi vaikuttaa todellisemmalta kuin se kaupunki jonka tiesin silläkin hetkellä minua ympäröivän.
Minulle kotikaupungistani oli tullut villien lilliputtien ihannekaupunki! Kaupunki ennen yliopistoa, Teknopolista, Nokiaa, kaupunki ennen kulttuuripääkaupunkia!
Mietin eikö vanhan pienoismallin viereen kuuluisikin värkätä nykyisen, hienostuneen Oulun pienoismalli ja katsoa sitten kumpi olisi enemmän totta. Ja kummassa mieli mieluummin kuljeksisi, ja minne lilliputtien kaupungissa järjestäisi salaiset tärskynsä.
Hannu Väisänen
Lux (21.10.2007)