Voi ei, taasko tässä käy näin, että Ruotsi talvehtii paremmin tämänkin laman kuin Suomi. Tällainen olo tuli, kun katsoi Stora Enson toimitusjohtajan Jouko Karvisen kommentteja uutisissa. Yhtiö siirtää toimintojaan Suomesta Ruotsiin halvemman puun ja valuutan takia.
Jo ennen tätä siirtoa Paperiliiton jäsenistä peräti puolet oli yt-menettelyjen piirissä. Jos lomautukset ja uhkaukset tuotannon keskittämisestä Ruotsiin realisoituvat, rauhallisena sitten vuoden 2005 työsulun pysynyt Paperiliitto laittanee rähinän päälle. Mitä ahdistavammaksi työllisyystilanne muodostuu, sitä matalampi on kynnys mielenilmauksiin.
Stora Enson tuotannon allokointi kustannustehokkaasti ja euroaluetta, siis Suomea, varoen taitaa olla ensimmäinen kerta, kun euro näyttää varjopuolensa Suomen teollisuudelle näin konkreettisesti. Metsäteollisuus ei ole kuitenkaan ainoa, joka kärsii liian vahvasta eurosta. Myös metalliteollisuus tarpoo samassa suossa.
Ruotsin Emu-työryhmän puheenjohtajana aikoinaan toiminut Lars Calmfors riensikin kertomaan MTV3:lle, että Ruotsi laskeutuu talouden alamäkeä laskuvarjolla, kun taas Suomella on sylissään kivi. Hän perusteli analyysiään sillä, että Ruotsin vientiteollisuuden alamäkeä loiventaa valuutan heikkeneminen suhteessa euroon ja dollariin.
Calmforsin analyysissä saattoi näkyä ripaus tyytyväisyyttä Ruotsin aikoinaan tekemään kielteiseen Emu-päätökseen. Calmforsin työryhmä tyrmäsi Emu-jäsenyyden viitaten muun muassa "assymmetrisiin shokkeihin". Niillä tarkoitetaan talouden vaikeuksia, jotka koettelevat erilaisia kansantalouksia eri tavalla. Jos tällaisessa ei-yhtenäisessä talousalueessa olisi yhteinen valuutta, sen arvo olisi oikea vain jonkun kansantalouden, yleensä suuren maan näkökulmasta katsottuna. Pieni, avoin ja vientivetoinen talous, kuten Suomi ja Ruotsi, siis tarvitsisi heikompaa valuuttaa enemmän kuin suuren kotimarkkinan omaava kansantalous. Kun talous supistuu, tämä "assymmetrisyys" korostuu.
Eurosta tuli tilivaluutta vuonna 1999 ja kansalaisille se lyötiin käteen vuonna 2002. Euro on helpottanut kansalaisten ja yritysten arkea. Vasta seuraavan viiden kymmenen vuoden aikana kuitenkin nähdään, pysyykö euroalue yhtenäisenä, tippuuko siitä joitakin maita pois vai kuoleeko se kokonaan.
Harva enää muistaa, millainen poliittinen keskustelu eurosta käytiin Suomessa 1990-luvun lopulla. Pääministeri Paavo Lipponen, presidentti Martti Ahtisaari ja kokoomus ajoivat Emu-jäsenyyttä. Oppositiossa ollut keskusta, joka sulatteli vielä vaikeaa EU-jäsenyyspäätöstä, ei halunnut ainakaan ensimmäisten joukossa kiiruhtaa Emuun. Paavo Väyrynen oli vieläkin kielteisempi ja jahtasi puheenjohtaja Esko Aholta selvempää kantaa yhteisvaluuttaan.
Demareiden epäilijä oli tuolloin eduskuntaryhmän puheenjohtajana toiminut Erkki Tuomioja, joka tosin joidenkin mielestä vastustaa kaikkea. Tuomioja kirjoitti aiheesta jopa kirjan nimeltä Markka vai euro (1997). Hän piti keskeisimpänä kysymyksenä sitä, onko Eurooppa optimaalinen valuutta-alue eli talouksien rakenne jäsenmaissa samankaltainen. Jos näin ei ole, ei maiden kannata muodostaa rahaliittoa, vaan edelleen säilyttää oma valuuttansa ja sen antama liikkumatila.
Tuomioja lopulta nieli euron, Väyrynen ei. Kumpaankin jäi kuitenkin lännettymislinjaa vastustavan poliitikon leima.
* * *
Sinipuna-akseli jyllää energiapolitiikassa. Puolustusministeri Jyri Häkämies antaisi luvan niin monelle atomivoimalalle kuin markkinat niitä nielevät. Samaa mieltä on SAK:n johtaja Lauri Lyly.
alberto.claramunt@kaleva.fi