Uusi luontomedia: Poh­joi­sen Polut tarjoaa tuhtia luet­ta­vaa ret­kei­ly­kan­sal­le

Tulospalvelu: Katso alue­vaa­li­tu­lok­sen yk­si­tyis­koh­dat

Hanna Hauru kostaa kiu­saa­jil­leen

Hanna Hauru on oululaissyntyinen kirjailija, jonka kielen runollista alkuvoimaa kriitikot ylistävät. Pohjoiseen sijoittuvat synkeät aiheet tuovat mieleen Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin. Haurun absurdeja tarinoita on verrattu kuvataiteilija Kalervo Palsan maalauksiin: ne pursuavat insestiä, eläimiin sekaantumista, kuukautisverta ja irtoavia ruumiinosia.

"Hyviä asioita voi alkaa tapahtua jonain päivänä mun teksteissäkin", uskoo kirjailija Hanna Hauru.
"Hyviä asioita voi alkaa tapahtua jonain päivänä mun teksteissäkin", uskoo kirjailija Hanna Hauru.

Hanna Hauru on oululaissyntyinen kirjailija, jonka kielen runollista alkuvoimaa kriitikot ylistävät. Pohjoiseen sijoittuvat synkeät aiheet tuovat mieleen Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin.

Haurun absurdeja tarinoita on verrattu kuvataiteilija Kalervo Palsan maalauksiin: ne pursuavat insestiä, eläimiin sekaantumista, kuukautisverta ja irtoavia ruumiinosia. Silti, kaiken raadollisuuden keskelläkin, henkilöiden välillä on hellyyttä, joka pitää heidät hengissä: ehkä se on rakkautta, vaikkei normien mukaista olekaan.

Tampereella vuodesta 2004 asunut Hauru saapuu haastatteluun vaaleanpunaisiin pukeutuneena kuin pikkutyttö. Hän katsoo haastattelijaan ensin arasti. Onko jossakin ristiriita? Mikään Haurun ulkoisessa olemuksessa ei viittaa siihen, että hän haluaisi shokeerata kanssaihmisiään.

"Harva on minulta rehellisesti kysynyt, miksi kirjoitan niin kuin kirjoitan", Hanna Hauru hymähtää.

"Olisi helppoa verhoutua akateemiseen estetiikkaan ja väistellä totuutta. Niin useimmat kriitikot tekevät. Omakohtaisuudesta ei nykykirjallisuudessa puhuta. Sitten on ihmisiä, jotka paheksuu mun tekstejä edes lukematta niitä", Hauru toteaa.



Ei väkivaltaa


Haurun tyylilajin voisi äkkiseltään samastaa Teemu Mäen kissantappovideoon ja väkivallalla mässäileviin elokuviin. Haurun mukaan näillä on kuitenkin ratkaiseva ero.

Hän ei toteuta väkivaltaa käytännössä eikä tee siitä viihdettä. Kun hänen tekstissään rääkätään kissaa, teko kohdistuu kissaan vain kuvaannollisesti. Eläin- ja lapsirakas Hanna ei voisi vahingoittaa ketään.

Väkivallan kuvaus on hänelle keino purkaa pahaa oloaan - se on hänelle kostonhalun sublimaatiota.

"Kirjoittamalla voin mielessäni kostaa ihmisille, jotka ovat aikoinaan tehneet minulle pahaa. Lapsuus oli erityisen hirveää aikaa. Olin koulukiusauksen uhri," Hauru sanoo.

"Väkivaltaa kuvaamalla en saa nautintoa, vaan koen helpotusta. Luon tilanteita, jotka saavat minut itsenikin voimaan pahoin. Kirjoittamisen jälkeen olo helpottuu. Kysymys on siis klassisesta katharsis-reaktiosta", Hauru virnistää.



Kohti mielekkyyttä


"Tarvitsen angstia, jotta saan kirjoitettua itselle vahvaa tekstiä. Mutta voin kuvitella, että joskus tarinoissani olisi valoisampi tunnelma. Sitä ennen on vielä paljon asioita käsittelemättä," Hauru huokaa.

Hanna Haurun viime syksynä ilmestynyt kolmas kirja, Tyhjien sielujen saari, sijoittuu spitaalisten ja mielisairaiden parantolaan. Esikuvana on ollut Seilin saari Turun edustalla, joka toimi sairaiden karkotuspaikkana 1600-luvun alusta aina vuoteen 1962.

Päähenkilönä on spitaaliin sairastunut nainen, joka alkaa kadottaa minuuttaan yhteiskunnasta eristettynä. Välillä hän kokee sisäisen rauhan hetkiä, ammentaen voimaa mielikuvituksestaan ja ympäröivästä luonnosta. Ruumiin hajoaminen on kuitenkin väistämätön.

Saadessaan kirjansa päätökseen kaksi vuotta sitten Hanna Hauru koki itse mielensä hajoamisen.

"Koin jotain sellaista, että en toivoisi sitä edes pahimmalle koulukiusaajalleni", Hauru sanoo paljonpuhuvasti.

Itsemurhayrityksen jälkeen Hanna joutui kuukausiksi Tampereen Pitkäniemen mielisairaalaan. Diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja rajatilapersoonallisuudesta oli hänelle helpotus: vihdoin hän alkoi ymmärtää, mikä häntä oli vaivannut vuosia. Elämänlangasta kiinni saaminen oli kuitenkin hidas prosessi.

"Paraneminen alkoi, kun näin ihmisten paranevan ympärilläni ja ystävystyin heidän kanssaan," Hanna kertoo. Hän kiittää myös vanhempiaan, jotka tukivat häntä varauksettomasti.

"Maanis-depression kanssa voi tulla toimeen. Pääasia on, että hyväksyy sairautensa ja hoitaa itseään asianmukaisesti", Hanna Hauru vakuuttaa. Hän elää parhaillaan tuotteliasta aikaa kirjoittaen uutta romaania.



Kuka on normaali?


Haurulle normeista poikkeavat ihmiset ovat aina olleet inspiraation lähde. Työ kaupan kassalla ja toimittajana ovat antaneet hyviä tilaisuuksia ihmisten tarkkailuun. Persoonalliset hahmot sysäävät liikkeelle mielikuvituksen, joka pyörii kuin elokuvana hänen päässään.

Häntä surettaa, miten yhteiskunta pyrkii vieläkin tasapäistämään ihmiset.

Hänen mielestään voidaan provosoivasti sanoa, että mielisairaat ovat nykyajan spitaalisia.

"Mielenterveystyö on retuperällä. Jos ei ole tarpeeksi hullu mielisairaalaan, meidät sopeutetaan yhteiskuntaan syöttämällä lääkkeitä. Kun ymmärrys puuttuu, myös taiteilijat halutaan pakottaa normaalin kategoriaan. Tai sitten meitä ei noteerata ollenkaan."

"Se, ettei mun tekstien raakaa puolta hyväksytä, liittyy ehdottomasti siihen, että ihmiset kaihtavat omia pimeitä puoliaan", Hanna Hauru pohtii.