Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri ja kirjailija.
Vuosituhannen vaihteen paikkeilla valtakunta havahtui siihen, että terveydenhuollossa on ongelma. Rahaa kuluu entistä enemmän ja aina vain lisääntyvästi. Ministeri Osmo Soininvaaran ideoista ja pääministeri Paavo Lipposen lanseeraamana syntyi kansallinen terveyshanke. Sen jälkeen hankkeita ja malleja on riittänyt. Parasta, toimivaa terveyskeskusta, maakunta-, piiri- ja aluemallia ja nyt vielä Risikon mallikin.
Mallit liittyvät valmistelussa olevaan terveydenhuoltolakiin, jonka eduskunta hyväksyy mahdollisesti jo tämän vuoden aikana. Uusi laki tulee ohjaamaan suomalaista terveydenhuoltoa kenties vuosikymmenten ajan. Työryhmän kirjoittama lakiluonnos on kansalaisten luettavana sosiaali- ja terveysministeriön nettisivuilla.
Yhteistä eri malleille - myös Paras-hankkeelle - on, että niiden lähtökohta on hallintorakenne. Paras-hankkeen tavoite kuntakoon kasvattamisesta on ratkaisu yhteen terveydenhuollon ongelmaan: sairaanhoidon maksajaksi saadaan leveämmät hartiat, jolloin kalliiksi tuleva sairaanhoito ei kaada kunnan taloutta. Hankkeeseen liittyvät erilaiset yhteistoiminta-alueet eivät kuitenkaan ratkaise edes tätä. Niissä kun hoitojen maksaja on edelleen yksittäinen pikkukunta.
Hallintoa tarvitaan, mutta mallikeskustelua seuratessa tuntuu joskus, että potilas unohtuu. Mitkä ovat kansalaisten, potilaiden, asiakkaiden tarpeet nyt? Millaista hoitoa, hoivaa, sosiaalista tukea ihmiset tarvitsevat kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua? Millaiseen ja minkä tasoiseen hoitoon tai tukeen kansakunnalla on varaa?
Keskustelua näistä perusasioista on käyty varsin vähän. Myöskään terveydenhuoltolakiluonnoksen tausta-aineistossa näitä ei ole juurikaan pohdittu. Niin ikään sosiaali- ja terveydenhuollon rahoituksen, erikoissairaanhoito mukaan luettuna, oletetaan pysyvän ikuisesti ennallaan ja siis kunnallisen itsehallinnon alueelle kuuluvana. Senkään ei pidä olla itsestään selvää maassa, jonka eri osissa olosuhteet vaihtelevat paljon.
Hätätilanteessa ihminen tarvitsee apua nopeasti. Näiltä osin tarpeet tuskin muutamissa vuosikymmenissä muuttuvat. Tämä tarkoittaa, että riittävän tehokas päivystys ja ensihoito on oltava kaikkialla suhteellisen nopeasti saavutettavissa. Sairaankuljetuksen aikana annetun hoidon merkitys tulee kasvamaan, koska tehokkaasti varustettuja ja erikoishoitoon pystyviä, aina valmiita hoitopisteitä ei voida rakentaa määrättömästi. Tässä on yksi peruslähtökohta sille, millaiseksi erikoissairaanhoidon hoitoverkosto tulee rakentaa.
Hätäpäivystyksestä on erotettavissa kiireellisesti hoidettavat sairaudet - infektiot, pikkuvammat, pitkäaikaissairauksien vaikeutumiset -, koska näitä on paljon ja koska näiden takia ei tarvita erikoissairaanhoitoa. Hoito on saatava noin vuorokauden kuluessa ja sen pystyy hoitamaan perusterveydenhuolto ihmisten lähellä. Samaan kategoriaan kuuluvat akuutti päihdehoito ja yhä lisääntyvän masennuksen akuuttihoito sekä sosiaalityön alueelta esimerkiksi kiireellinen perhetyö ja toimeentuloturva.
Perinteinen sairauksien tutkimus ja hoito on yhteistyötä terveyskeskusten ja erikoissairaanhoidon kesken. Terveydenhuoltolakiluonnos haluaa siirtää osan erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuollon yksiköihin. Perusterveydenhuolto ja perussosiaalityö, kuten pitkäaikaissairauksien tutkimus, hoito ja seuranta, kotihoito ja hoiva, sekä vammaispalvelut, ovat lähihoitoa.
Onkin perusteellisesti harkittava, millaista erikoishoitoa on syytä siirtää lähihoidoksi. Mikä on nopeiden sähköisten yhteyksien merkitys? Pitääkö nykyisin erikoissairaanhoitoon luettavia toimintoja, esimerkiksi ultraäänitutkimukset, tähystykset, rytmihäiriödiagnostiikka siirtää terveyskeskuksen tehtäväksi? Tämä merkitsisi erikoislääkärikoulutuksen painopisteen muuttamista vahvasti yleislääketieteen erikoislääkärikoulutukseen. Yleislääkäreistä tulisi oikeita osaajia muiden erikoislääkäreiden tapaan ja samalla perusterveydenhuollon houkuttelevuus voisi parantua.
Toki myös etäisyyksillä on vaikutuksensa työnjakoon. On kuitenkin pidettävä mielessä, että hallinto- tai työnjakomalleja ei pidä tehdä maan harvimmin asuttujen alueiden tarpeiden mukaan. Harvan asutuksen alueille tarvitaan omat erityissääntönsä, jotta ihmiset saavat palvelunsa tasa-arvoisesti koko maassa.
Kun tulevien vuosikymmenten sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita suunnitellaan, tulisi pystyä arvioimaan eri erikoisalojen tarve. Aivan varmasti ikääntyneiden sairaudet, kuten sydän- ja verisuonisairaudet, dementia ja syöpäsairaudet lisääntyvät, kaikesta päätellen myös mielenterveys- ja päihdeongelmat. Niin koulutusta kuin rakenteitakin tulee kehittää myös näistä tarpeista lähtien.
Tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa rakenteita ohjaa varsin suuressa määrin itseohjaus: lääke- ja hoitotieteiden etiikka pakottavat kehittämään hoitojärjestelmiä niin, että sairaudet hoidetaan. Tavalla tai toisella, mallilla tai toisella. Kansallisen terveyshankkeen aikaansaamat kiireettömän hoidon kriteerit ovat osa tätä samaa itseohjausta, vaikka tarkoitus olikin alun perin toinen. Myös hoitotakuulainsäädäntö pakottaa samaan suuntaan. Sen sijaan terveyden edistämistyö, josta tuloksia on odotettavissa vasta vuosikymmenten kuluttua, jää "vanhojen pakkojen" varjoon. Tulevaisuuden kustannus- ja hoitopaineiden minimoimiseksi on jotenkin pysyttävä luomaan myös terveyden edistämisen pakko.