Antti Tuuri tuntee Islannissa olonsa kotoisaksi. Ihmisissä on hänen mukaansa samanlaista perushulluutta kuin suomalaisissa.
"Yksi Islannin viehätyksistä on, että juovuksissa olevat ihmiset käyttäytyvät hyvin samalla tavalla kuin suomalaiset. Heidän kanssaan tulee silloin hyvin toimeen, ei tarvitse pelätä ja tietää mitä he puuhaavat. Silloin heistä saa äkkiä ystävän", Tuuri naurahtaa.
Islanti on samalla tavoin harvaan asuttu maa eikä small talkin harrastaminen ole ensimmäisiä opittavia asioita.
"Ennemminkin siellä on samaan tapaan kuin meillä mietitty mistä se lastu tulee - yläjuoksulta päin, jolloin isännän koura on ruvennut hamuamaan kirvestä", Tuuri kuvailee.
Yksi suosittu teoria islantilaisten alkuperästä on, että Norjasta ajettiin aikanaan saarelle omapäisimmät, hankalimmat ja änkyrimmät tyypit. Toinen teoria on, että islantilaiset ovat Keski-Euroopassa ajelehtineiden heruleiden jälkeläisiä. Heruleiden heimo ei tullut kenenkään kanssa toimeen. Niinpä heidän ajettiin vähä vähältä ahtaammalle ja pohjoisimmaksi, lopulta Islantiin saakka.
Tuurin houkutteli Islantiin kirjailijakollega Njördur P. Njardvik, joka oli todennut kirjailijoiden tapaamisessa Wienissä vajaat kolme vuosikymmentä sitten, ettei kukaan ihminen voi pitää itseään sivistyneenä, jos ei ole käynyt Islannissa.
Tuuri lähti ja ihastui. Pitkään hänen kiintopisteenään oli lohijoki nimeltään Vididal, jossa hän kalastuskauden lopussa kävi heittämässä perhoa. Nyt viimeisetkin kalastuspäivät on myyty rikkaille amerikkalaisturisteille, mutta Tuuri ei aio silti hylätä saarta.