Saapas uppoaa polvea myöten rahkaan, kohta reittä myöten mutarimpeen. Viikon rinkka makuupusseineen, laavuvaatteineen, eväineen, aseineen ja ammuksineen kuristaa kaulasuonia. Mäkäräiset tikkaavat hikisiä ihonkohtia. Aurinko pohottaa suon päällä kuin jättiläismäinen hitsauspilli. Sydän lepattaa avovesirimmestä hyppäävän tavin siipien tahtiin. Ja se suunniteltu leiripaikka, se on seuraavan rimpiaavan takaisissa kangassaarissa, tuntien uurastuksen takana.
Tästä on melkein vuosi haaveiltu, että on se mahtava kun taas päästään. Saunailtoina on kaljatuopposen äärellä piirrelty sormella reittejä ja törkitty asentopaikkoja etäisyyksistä välittämättä. Mitä vetisimmille rimmille, sen parempi.
Hullujako? Aivan varmasti. Hanhenlaulusta myrkytyksen saaneita latvaheittoja, todella säälittäviä tapauksia. Eikä sairaudentuntoa minkäänlaista: useimmat näyttävät varsin onnellisilta. Sinä älä koskaan erehdy hanhiaavoille elokuun syttyvinä tähti-iltoina, kun hanhitokat törisevät rimmikoilla ja nuotiotuli loimottaa kuusten katveessa, louteen edessä. Tauti kun tarttuu, niin ei tervettä päivää näe.
Kun hanhenpyytäjät rytkäyttävät viimeinen rinkkansa leiripaikakseen valitsemaansa suosaarekkeeseen, alkaa leirin eli asennon pystytys. Louevaate virittyy yhdellä kepillä, laavu vaatii useamman saikkaran. Sitten tulipuuta oksista ja kannonresuista. Teevesi ja ruoka kiehahtavat noen pinttämässä eräpakissa.
Illalla kiikaroidaan aapalakeus, käydään virittämässä naamioverkot sopivalle rimmelle, kiroillaan kun muitakin näkyy tulleen samalle neliökilometrien laajuiselle suolle. Ja jos hanhia näkyy tai edes ääni kuuluu, niin jo joutui joulu sänkeä pukkaavien äijänköriläiden sisäisille pikkupojille. Tämä se on elämää!
Pyyntiviikko tai pari saattaa tosin mennä ilman mitään havaintoa hanhista. Sitkeästi hanhimies kuitenkin rimmellä istuu, käy välillä kiikaroimassa suolammen tai erämaajärven ja tyhjäksi todettuaan käy tutkimassa rantapalton saraikossa mahdollisesti lojuvat hanhenpötkylät.
Vaikka mitään ei löydy, ei tule itku puseroon. Hanhimies imaisee sieraimiinsa saraheiniä heiluttavaa vapauden tuoksua. Suokaira ympärillä on avara ja iltapimeä kääriytyy ympärille kuin luontoäidin halaus. Saalis ei ole pääasia - hanhenpyynnissä jos missä.
Mutta jokainen asia voidaan pilata. Niin tämäkin kaunis hulluus. Muutamien sankareiden rinkasta kuuluu erämaahan sopimaton kilahtelu, leiristä illan pimetessä huuto ja mekastus. Ja näkyipä luvallista riistaa tai ei niin pauke käy.
Haulisuihkuun pärskähtää tyhjennetty viinapullo, retkahtaa liian liki lentänyt liro. Ja jos oikein hanhea päästään ampumaan, niin ammutaan ylipitkiltä matkoilta kuin jossain hanhilotossa: "Jos yksi hauli kävisi päähän." Haavakot siipeävät kairan piiloihin kitumaan. Metsähanhi on iso lintu ja näyttää helposti olevan lähempänä kuin onkaan.
Erä- ja kaljaveikkojen leiripaikan tuntee vielä vuosikymmenen päästä leiriytymisestä: jalkapallomaaleilta näyttävissä laavunruoteissa repalehtaa auringon haprastuttamia muovinriekaleita, suonlaita on kelokannokkona, tulipaikka on kolme, neljä metriä pitkä ja roskia ympäri mantuja.
Hanhenpyynnissä on muutenkin syytä pitää mielessä, että metsähanhikannat ovat vähentyneet. Syytä tutkitaan parhaillaan. Tilaisuuden tullen ei kannata lahdata koko poikuetta, vaan laukaista harkiten ja hyvät erämiestavat muistaen tavoitellun saaliin ronkottaessa aamu-usvan seasta hollille tai kurotellessa kaulansa mättäiköstä kiikaritähtäimen ristikolla.
Metsämiehen paras ystävä, pysty- tai luppakorvainen koira, takaa ettei osuman saanut hanhi enää karkaa.