Runo jalkautui Oulussa lauantaina puistoihin ja julkisten ulkoveistosten juurelle.
Asialla olivat Huutomerkki ry, Oulu-opiston runoryhmä, Oulun seudun lausujat ry, Nukun Sanataidekoulu, Taideseura Lakeus ja The Prisoners/Vangitut, Oulun kansainvälinen kirjoittajapiiri. Tapahtuman nimi oli Klassinen yö.
Huutomerkki ry järjesti runosuunnistusta ympäri kaupunkia, Oulu-opiston runoryhmä esiintyi runovaelluksella. Oulun seudun lausujat liikuskelivat omenapuiden katveessa Ainolan puistossa.
Huutomerkki ry:n runosuunnistuskartan sai puolen päivän aikaan Rotuaarin pallolta, joka oikeasti on Seppo Valjuksen teos nimeltään Keskusaukion kaivohuone. Ensimmäinen runorasti sijaitsi Vaaranpuistossa.
Kohtaaminen
Oskari Jauhiaisen pronssiselle Teuvo Pakkalan muistopatsaalle oli pääsy kielletty, koska sen edessä tehtiin jotakin putkiremonttia.
Niinpä Huutomerkki ry:n puheenjohtaja Tuomo Heikkinen ja toinen tälle rastille tekstiään lukemaan lupautunut kirjoittaja Sisko Suvilehto asettuivat märälle nurmelle pensaiden katveeseen.
Vieressä jyrisi Uusikatu lauantaipäivän liikenteestä raskaana. Metelin määrä riippui liikennevalojen vaiheesta, punaisesta ja vihreästä valosta.
Rastille saapuneita suunnistajia oli kourallinen. Heikkinen onnistui puhuttelemaan meitä heti ensimmäisellä runollaan. Tuntui kuin hän olisi osoittanut runonsa juuri meille:
"Hän tarttuu minua olkapäistä/ tuijottaa minua kuin ajattelisi ja sanoo/ mutta mitä tapahtui vihreille/ niityille ja omenapuutarhoille/ ja itkee kotiinsa joen."
Paperilla runon nimi on A1. Sitä ei kuultu enää muilla rasteilla, sillä tekijä signeerasi runonsa esityksen jälkeen ja antoi eteenpäin.
"Olen työstämässä runokokoelmaa. Tämä on ehkä sen ensimmäinen runo. Mutta sitä ennen Likeltä ilmestyy romaanini Zaida. Zaida on minun muusani nimi", paljastaa Tuomo Heikkinen.
Sisko Suvilehto ilmoittaa lukevansa novellinsa Tanssi tulee kaupunkiin. Se on impressio erään tanssitapahtuman eräästä kohtaamisesta. Novelli kertoo vähän samanlaisesta tilanteesta kuin tämä jossa olemme: kun kadun kulkija kohtaa taiteen arkiympäristössä vaikkapa kauppamatkalla.
"Mies tanssii halon kanssa elämänsä tuskaa, jokaisen elämän tuskaa. Miehen katse kohtaa tytön katseen sekunniksi. Ei tarvita muuta, ei sanoja, ei selityksiä, vain hetki, kohtaaminen. Osa väkijoukosta lähtee pois naureskellen ja päätään pudistellen. Illalla olisi kerrottavaa kotiväelle siitä, miten tanssi tuli kaupunkiin."
Kynnyskysymys
Runosuunnistuksen rasteilla käynnistä sai ruksin karttaansa. Suunnistus eteni annetun aikataulun mukaan. Seuraavalla rastilla Lyötynpuistossa piti olla kello 12.25.
Siellä Harri Holtinkoski ja Jussi Moilanen jo improvisoivat assosiaatiorunoa päivänvarjon oksien alla.
"Tässä on ranta, biitsi. Pitäähän rannalla piknikillä olla päivänvarjo", selitti taiteilija Jaakko Pernu Päivänvarjo-nimistä pajuveistostaan joulukuussa 2002. Nyt aurinko siivilöityi pitsimäisesti ristiin rastiin kulkevien pajurakenteiden läpi, vieressä virtasi ruskeana laihtunut Laanaoja ja nuoret miehet kävivät runolle.
Jussi Moilanen tyhjensi runosuoltaan. Kaikilla runoilijoilla ei sykikään runosuoni vaan tuotanto vaatii toisenlaista ulosantia. Runosuoli-nimisessä Moilasen runossa näpsäytetään runoilijaa, joka on niin täynnä itseään, että etsii totuutta itsestään.
Harri Holtinkoski pyytää: Anna minulle moraali.
"Anna minulle moraali/ tai anna kenties etiikka,/ tai anna edes voileipä,/ laita päälle mitä jäi.// Ettei tarvitse kävellä rautatieasemalle/ ja lukea seinästä,/ mitä raide kaksi antaa,/ kun elämältä halusin enemmän."
Moilanen ja Holtinkoski eivät ole ensimmäistä kertaa runoa kyydissä. He ovat tehneet katukeikkoja jo useita, esimerkiksi Tuirassa.
"Ei se katso paikkaa missä runoja voi esittää", toteaa Harri Holtinkoski.
"Ne ovat hyvää harjoitusta vapaampaa runonlausuntaa varten. Saa enemmän ääntä itsestään. Näin tavallinenkin ihminen pääsee runon ääreen - halusi tai ei. Uskoisin katukeikkojen madaltavan runon kynnystä, että se ei ole niin boheemia", pohtii Jussi Moilanen.
Päivänvarjon alle pysähtyy kaksi äitiä polkupyörineen ja lapsineen. He osuvat runorastille ilmeisesti aivan vahingossa. Mutta kyllä runot heillekin maistuvat. Jussi kaivaa muistilokeroista lisää sanottavaa.
Kuin vettä vaan
Harvat mutta sitkeät runosuunnistajat ovat jo löytäneet seuraavan rastin. Tapaaminen on Rupikonnan luona sammakkotalon edessä. Rupikonna on Raimo Metsänheimon pronssiveistos vuodelta 1983ja sammakkotalo keskustan terveysasema.
Konna on suihkulähde, jonka suusta soljuu vettä vaan. Rupikonnan kupeessa runoilevilta Ville Pohjoselta ja Laura Siréniltä sanat soljuvat samoin.
Urbaanin runosuunnistuksen kaupunkilaisimpia ääniä kuului Laura Sirénin lyhyistä runoista. Nuohooja niissä siivosi piippujen kurkut.
Ville taas on Huutomerkki ry:n hallituksen kuopus, vasta 16-vuotias. Hän leikkii runoissaan äänillä ja äänteillä. Pohjonen tulkitsee runojaan mukavan elävästi. Tässä on Tassuuria tunnelma:
"Tassuur, ma kut kut kut,/ Tsuura, ra, ruti ruti rut./ Ne lauloivat kuin mädäntyneet/ suomut jokaisessa ihmisessä./ Mutta se oli vain mitä näin."
Kaksi kärpästä
Kaksi runosuunnistuksen aktiivikuulijaa, Pirkko Toljamo ja Marja Jarva, jotka jakoivat kaikki nämä elämykset, kiittivät ideaa ja toivoivat sen edelleen kehittämistä: Miksei suunnistajien kartoissa mainittu runorastien eli julkisten taideteosten tekijöitä, miksei myös vuosilukuja ja materiaalia?
"Tämä olisi oikein hyvä keino äidinkielen ja kuvataiteen opetukseen, runosuunnistus ja samalla taide-esittely", rouvat ideoivat.
Siinä saisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Klassisen yön ohjelmaan lauantaina sisältyi myös Poetry Slam -suomenmestaruuskisojen alkukarsinta Rotuaarilla sekä Helena Juntusen, Mika Pohjosen ja Petrus Schroderuksen iltakonsertti.