Erikoisin soitin Kuhmon Kamarimusiikin ensimmäisellä viikolla on ollut lasiharmonikka. Suomalainen nimi tosin johtaa harhaan, sillä kyseessä ei ole lasista tehty haitari, vaan 1700-luvulla kehitetty instrumentti, jota suosivat monet säveltäjät Wolfgang Amadeus Mozartista ja Ludwig van Beethovenista alkaen.
Lasiharmonikan keksi Benjamin Franklin vuonna 1761. Salaperäisestä soittimesta tuli Keski-Euroopan taidemusiikkipiireissä nopeasti pop. Voimme vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos samaan tyyliin värisevät Hammond-urut ja niihin saumattomasti kuuluva Leslie-kaiutinsysteemi olisivat jo tuolloin olleet käytössä.
Historia ei kuitenkaan tunne Mozartin Adagiota ja rondoa KV 617 Hammond-uruille, huilulle, oboelle, alttoviululle ja sellolle vuodelta 1791, vaan pelkästään lasiharmonikkaversion, joka torstaina soi valloittavasti Kuhmo-talon salissa.
Niccolo Paganini nimitti lasiharmonikkaa "enkeliuruiksi". Myöhemmin sitä käyttivät sävellyksissään muun muassa Gaetano Donizetti, Richard Strauss ja Camille Saint-Saëns.
Ompelukoneen ja kebabin risteytys
Lasiharmonikan perusidea on sama, jota kaikki ovat kokeilleet. Kun märkää sormea sopivasti pyörittää esimerkiksi viinilasin reunan päällä, syntyy ujeltava ääni. Pienestä lasista lähtee korkeampi taajuus kuin suuresta.
Erikokoisia, siksi myös eriviritteisiä kristallilaseja tai -kuppeja on lasiharmonikassa pinottu päällekkäin suurimmasta pienimpään, minkä jälkeen pino on käännetty kyljelleen. Lasien keskeltä kulkee akseli, joka pyörittää koko varrasta kerrallaan.
Lasiharmonikan laseja valmistaa nykyään bostonilainen lasinpuhaltaja Yhdysvalloissa. Täysin oikeankorkuisen äänen hän saa aikaan noin 35 prosentin todennäköisyydellä. Vähän epävireiset hukkakappaleet menevät varastoon, sillä lasiharmonikkoja on eri viritteisiä ja susillekin voi myöhemmin löytyä käyttöä.
Oktaaveja Kuhmossa kuullusta soittimesta löytyy kolme, laseja yhteensä 37. Pianon mustien koskettimien paikat on merkitty kultareunuksilla. Soittajan täytyy vain kastella sormet, asetella ne lasien pyöriville reunukselle, ja menoksi. Ihan kuin soittaisi pianoa.
Yhtä aikaa voi soida niin monta ääntä kuin sormet taipuvat, yleensä enimmillään kahdeksan. Nykymusiikissa lasiharmonikkaa soitetaan usein myös malleteilla eli pehmustetuilla lyömäsoitinkapuloilla.
Mutta kun soittimensa ranskalainen virtuoosi Thomas Bloch ehtii hetken aikaa selvittää tämän "ompelukoneen ja kebabin risteytyksen" käytännön saloja, alkaa valjeta, ettei homma aivan niin yksinkertaisesti taida sujuakaan. Ammattimaisia lasiharmonikan soittajiakin on maailmalla vain neljä, kun soittimia sentään löytyy noin kymmenkertainen määrä.
Bloch on lasiharmonikkoineen ylittänyt reippaasti raja-aitoja. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Tom Waitsin, Marianne Faithfullin, Radiohead-yhtyeen, John Cagen, Paul Sacherin ja Marcel Landowskin kanssa.
Lautaset pestään
vain etikalla
"Sormien kostuttamiseen käytän aina konserttipaikan vettä, johon nykyään lisään jauhettua liitua. ´Kova´ vesi on parasta", Thomas Bloch paljastaa.
"Mutta jos lasiharmonikalla soittaa yhteen menoon liian pitkään, sormien iho alkaa kärsiä ja tuntua kuivuneelta luumulta. Silloin myös soittimen äänen voimakkuus pienenee. Kuhmo-talon konsertissakin meillä oli varmuuden vuoksi vahvistin lavalla valmiina, vaikka emme nyt joutuneet siihen turvautumaan."
Lasiharmonikansoittaja ei koskaan pese soittimensa astioita Fairylla, vaikka ainakin se mainoksen mukaan pitäisi kädet poskenpehmeinä ja olisi hellävaraisinta.
"Ei, ei! Otan kyllä lasit joskus erilleen ja pesen ne etikalla. Aikaa operaatioon kuluu kolmisen tuntia."
Itse asiassa lasiharmonikan soittaminen saattaa myös olla lainvastaista. Alkuperäisissä 1700- ja 1800-lukujen lasiharmonikoissa käytettiin näet kultauksen sijasta mustaa lyijypitoista maalia, josta monet muusikot vähitellen sairastuivat. Sen takia Saksan poliisi kielsi soittimen käytön 1835.
Thomas Blochin mukaan kieltoa ei ole sen jälkeen kumottu. "En tiedä, löytyykö EU:n kokoelmista lasiharmonikkaturvallisuusdirektiiviä. Täytyypä matkustaa Brysseliin ottamaan asioista selvää", hän lupaa.