Panu Tuomen viides runokokoelma Pyhän Vituksen tauti on hämmentävä.
Aloitetaan kokoelman nimestä. Pyhä Vitus on muun muassa tanssitautisten ja vuoteenkastelijoiden parantaja. Pyhän Vituksen tauti on reumaattinen tulehdus joka aiheuttaa tanssinomaisia hapuilevia ja tahattomia liikkeitä. Italiassa tätä tanssitautia kutsuttiin tarantismiksi koska sen uskottiin johtuvan tarantula-hämähäkkien puremista. Tämä tietosanakirjasta löydettävä tieto on aivan selkeä.
Muutamaan tanssiin ja tarantellaan liittyvää viittausta lukuunottamatta runoista ei löydy mitään mikä jollain tavalla oikeuttaisi kokoelman nimen.
Kokoelma on jaettu kolmeen osastoon Felix culpa I & II ja Camera obscuraan. Felix culpa tarkoittaa teologiassa onnellista virhettä: synninlankeemus on onnellinen virhe koska se johti Kristuksen syntymään ja ihmiskunnan lunastukseen. Myös osaston nimet ovat vaivoin liitettävissä itse runoihin.
Panu Tuomen ensimmäinen kokoelma Iris ilmestyi vuonna 1995. Tätä ovat seuranneet Karkausvuoden laulut (1997), Kuningasvesi (1999) ja Melisma (2001). Tuomi tunnetaan runoilijana jonka runoja lukiessa tietosanakirjalla on käyttöä. Runot vilisevät oppineita viittauksia, sivistyssanoja ja ne ovat hyvin voimakkaasti etäännytettyjä.
Tuomen runoutta voi kutsua - tekemättä runoilijalle vääryyttä - akateemiseksi. Monien runojen materiaaleina ovat mystiikasta, uskonnosta ja alkemiasta tutut filosofiset tai esoteeriset rakennelmat. Näistä aiheista toki kirjoitetaan runsaasti runoa muutenkin.
Tuomen runoista näitä aiheita käsitellään ylevällä tavalla: "sillä me / rukoilemme / että meille / annettaisiin / jokapäiväinen nälkämme" ja "ja sanat niin / kuin hopeakiteet / kammitsoivat valon". Runous joka on ottanut ylevän asenteen ja käsittelee suuria asioita, jää pakosti vähän etäiseksi lukijalle joka on tottunut runouden arkipäiväisiin puihin tai sorsiin Aurajoessa.
Ylevä tyyli tuo mieleen jotkut runon esitystilanteet jossa esittäjä on ottanut lyyrisen asennon esittäessään runoa. Runon esittämisen tai kirjoittamisen asento tulee ainakin Tuomen runoissa läpi. Tuomen asento on oppinut ja intensiivinen, ja tätä hänen runonsa vaativat myös lukijalta. Kun asennon ottaa, välillä se toimii ja tuloksena on vaikuttavaa ja herkkää runoa. Välillä se johtaa enemmän runollisiin eleisiin kuin itse runouteen.
Pyhän Vituksen tauti on Tuomen parhaita kokoelmia. Lukuunottamatta kokoelman tasolla olevia nimeämiseen ja tulkitsemiseen liittyviä asioita, kokoelma on varsin eheä. Runoissa on samaa askeettista intensiivisyyttä kuin monotonisessa liturgisessa tekstissä ja sen luennassa. Runon puhuja, ääni, on lähes sama alusta loppuun. Runoissa ei ole mitään turhaa. Tuomi käyttää perinteisen modernismin keinoja äärimmäisellä tavalla.
Ehkä Pyhä Vituksen tauti on hämmentävä juuri tästä syystä. Runot vakuuttavat tarkkuudellaan ja intensiivisyydellään mutta paketti johon se on pakattu on kuin kirjaston pölyisestä varastosta irtolehtien kaapista.
Etäännytys ja sulkeutuneisuus eivät sinänsä minua haittaa, eikä myöskään oppineisuuden osoittaminen, mutta en ole varma, onko kokoelmasta löydettävissä jokin kokonaisuus. Ettei kokoelman ajatuksena sittenkin ole vain runolliset eleet.